Eilinen päivä, keskiviikko, muodostui henkiseksi vedenjakajaksi työ- ja hoitovapaaelämän välillä. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tajusin että viikollakin voi tehdä kaikenlaista kun työ, lapset ja nukkuminen ei viekään vuorokauden jokaista tuntia. Lähdin eilen lähes spontaanisti, Helsingin Sanomien innoittamana, Nosturiin keikalle katsomaan Rhino Bucket nimistä orkesteria. En muista milloin vastaavaa herkkua olisi ollut tarjolla aikaisemmin, eli siis mahdollisuutta tuosta vaan lähteä arki-iltana ulkoilemaan.
En ollut bändistä kovin paljon aikaisemmin kuullut, mutta meininki osoittautui sellaiseksi kuin odotinkin muutaman Spottify-kuuntelun perusteella; keskikaljan ja hien hajuista hard rockia josta ei voi olla pitämättä mikäli 70-luvun AC/DC uppoaa musiikkimakuun. Ja kenelläpä ei uppoaisi. Bändi näytti siltä kuin elähtäneen rock-pumpun kuuluukin; kitaristi oli ulkonäollisesti suora kopio Keith Richardista vuonna 1974 ja soitti täsmälleen kuin Angus Young samoihin aikoihin. Muuten bändi näytti siltä että laulaja vie kaljat takahuoneesta, kitaristi naiset, basisti tieteiskirjat ja rumpali taksilla kotiin keikalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti