Kansallistunnetta ja myötähäpeää

Sunnuntai oli monin tavoin hieno ja ikimuistoinen päivä. Aamu oli leppoisa: kerrankin ei ollut kiire mihinkään, sillä päätimme jättää vauvauinnin väliin lapsien flunssan vuoksi. Päivällä tein puutarhahommia (ilman Ilkka Kanervaan liittyviä assosiaatioita) ja iltapäivän lopuksi lähdimme koko perheen voimin eväsretkelle Villa Elfvikiin. Nuorempi kulki kärryissä ja vanhempi omalla polkupyörällään, kilpaa ystäväperheen lapsen kanssa. Seuraamme liittyi edellä mainitun ystäväperheen lisäksi myös toinen tuttavapariskunta lapsineen. Kielten sekamelska oli melkoinen, sillä seurueemme jäsenten syntymäpaikat vaihtelivat Suomesta Italian ja Chilen kautta Israeliin (tai Venäjälle).

Sunnuntai-ilta oli sitten ikimuistoinen syystä joka tuskin kaipaa enempää kertausta. Pelin viimeinen erä palautti mieleen kuudentoista vuoden takaiset tapahtumat kuin ne olisivat tapahtuneet eilen ja adrenaliinirysäyksen tasaannuttua nukahdin onnellisena miehenä. Hieno peli ja ansaittu voitto. Eilinen kansanjuhla Kauppatorilla palautti mieleen myös vuoden 1995 tapahtumat, mutta vähän toisessa mielessä. Ensimmäinen ajatus ohjelmaa televisiosta seuratessani oli hölmistynyt epäusko, joka vaihtui pian syvään myötähäpeään: miten on mahdollista että täällä soi taas Den glider in ja Sakari Kuosmanen laulaa Finlandiaa ihan päin helvettiä? Eikö kuudessatoista vuodessa ole tapahtunut mitään? Miten hölmöjä me oikein olemme?

Tänään ehdin ajatella asiaa hieman syvällisemmin. Kyse on mielestäni jälleen kerran ironian olemuksesta. Sakari Kuosmanen ja Den glider in toimivat mainiosti (tai toimivat ainakin ennen eilistä) ironisina piikkeinä yleistä junttimaisuutta ja perussuomalaisuutta vastaan. Jos eilinen kansanjuhla olisi vietetty punavuorelaisessa baarissa, vallilalaisessa yksityisasunnossa tai otaniemeläisessä opiskelijasolussa, ei kukaan olisi tuntenut myötähäpeää. Ironiaan sisältyy lähtökohtaisesti oletus siitä, että vastaanottava osapuoli on riittävän fiksu tajuamaan ettei alkuperäisen kommentin esittäjä ole tosissaan.

Tästä eteenpäin skenaarioita on karkeasti ottaen kaksi:

1. Eilisen tapahtuman järjestävä osapuoli ajatteli suomalaisen lätkäyleisön olevan niin tyhmää, että nolo toisinto vuodelta 1995 riittää ohjelmaksi. Miksi nähdä vaivaa, kun humalaiseen yleisöön uppoaa huonompikin (itse asiassa luokattoman huono) show
2. En ole itse riittävän fiksu tajuamaan tapahtuman ironista ulottuvuutta, vaan omien ennakkoluulojeni uhri. Oletan siis virheellisesti, että suomalainen lätkäyleisö on niin tyhmää, ettei se tajunnut eilisen tapahtuman hienoa ironisuutta

Show selkeästi upposi yleisöön, joten joko:

a) kymmenet tuhannet muut ihmiset ovat urpoja ja minä en
b) minä olen, mutta muut eivät

Kummankohan vaihtoehdon toivoisi olevan totta?