Kirjasuosituksia viimeisen viikon kunniaksi

Hoitovapaa on loppu, tämän viikon olen virallisesti kesälomalla - kuluttamassa lomapäiviä joita en aikaisemmin ole ehtinyt pitää. Viikko alkoi ihan lepposissa merkeissä, vaikkakin maanantai aamun kaatosade tuntui melko tylyltä paluulta arkeen Toscanan auringon jälkeen. Kävimme tyttöjen kanssa aamupäivällä kirjastossa ja syömässä lounasta Escafessa (Pizza Alla Pepe minulle, Bolognese jälkikasvulle). Iltapäivällä päiväunien jälkeen sää onneksi oli jo paljon parempi ja pääsimme lähtemään lähimetsään luontoretkelle. Kohtuullisen yksinkertaista on järjestää lasten viihtyminen: piknik-huopa mukaan, muutama juustoleipä reppuun ja metsään. Molemmat lapset tykkäsivät valtavasti, eikä isälläkään ollut valittamista. Vanhempi rakenteli oksanpätkistä majoja ja nuorempi seikkailu muuten vaan varvikossa, itse istuskelin suuren osan ajasta aurinkoisella kalliolla ja seurailin jälkikasvun touhuja. Kun itse pääsin illalla vielä ajamaan uudella maastopyörällä lähes 17 km lenkin, voidaan maanantai kirjata historiankirjoihin mukavana päivänä matkaväsymyksestä huolimatta.

Eilinen tiistai oli myös ihan ok. Vanhempi lapsi oli päiväkodissa ja vietimme nuorimman kanssa aikaa kotioloissa. Ohjelmassa oli kämpän siivousta ja iltapäivällä yhteinen pyörälenkki Selloon lattepappailemaan. Illalla vaimo oli lasten kanssa ulkona leikkimässä sillä aikaa kun itse vedin taloyhtiön hallituksen kokouksen meillä kotona.

Ajattelin että tässä vaiheessa olisi jälleen hyvä aika suositella muutamaa kirjaa jotka olen viime aikoina lukenut. Ensimmäinen näistä on Osmo Soininvaaran pamfletti leppoisamman elämän puolesta, nimeltään 'Vauraus ja aika'. Kirjassaan Soininvaara kyseenalaistaa sen virallisen totuuden, että meidän olisi syytä tehdä koko ajan enemmän ja enemmän töitä jotta tulisimme onnellisemmiksi taloudellisen vaurastumisen kautta. Ajatukset ovat osaltaan samoja joita myös Tim Jackson esitti kirjassaan 'Prosperity without Growth', josta kirjoitin aikaisemmin. Soininvaara kysyy yksinkertaisesti sitä, että olisiko meillä varaa ja mahdollisuus mitata osa talouskasvusta ja työn tuottavuuden kasvusta lisääntyvänä vapaa-aikana materiaalisen hyvän sijasta. Vaikka idea ensi kuulemalta kuulostaa haihattelulta, on kirjassa esitetty argumentille hyvät perusteet: työn tuottavuus kasvaa jatkuvasti, joten sama määrä työtä voidaan (ja tehdään) jatkuvasti pienemmällä määrällä ihmisiä. Tasaisen kysynnän oloissa, puhumattakaan taantuvan kysynnän tilanteesta jossa Suomen raskas teollisuus tällä hetkellä on, teollisen työn tuottavuuden kasvu aiheuttaa työttömyyttä. Tämä on jo nähty maataloudessa, jossa työn tehostumisen kautta maataloudesta elantonsa saavien ihmisten määrä on tippunut 60 prosentista  4 prosentin alapuolelle toisen maailmansodan jälkeen. Sama tulee tapahtumaan nopeutetussa tahdissa valmistavassa teollisuudessa. On siis keksittävä keinoja miten jäljelle jäävää työtä voidaan jakaa siten, että kaikilla on mahdollisuus inhimillisesti katsottuna täysipainoiseen elämään johon kuuluu sekä työtä että vapaa-aikaa. Osa ratkaisua voisi olla osa-aikatyön lisääntyminen niillä aloilla joissa se on mahdollista ja siirtyminen entistä enemmän palveluihin perustuvaan yhteiskuntaan. Paradoksaalisesti nykyään työajan vähentämiseen on mahdollisuus lähinnä niillä ihmisillä joiden sitä ei välttämättä kansantalouden näkökulmasta tulisi tehdä, eli korkeasti koulutetuilla ja hyvin toimeentulevilla ihmisillä (kuten esimerkiksi lääkärit, tai miksei vaikka kaltaiseni diplomi-insinöörit).

Toinen argumentti on se, että tutkimusten mukaan aineellinen vaurastuminen ei enää sanottavasti lisää onnellisuutta sen jälkeen kun tietty vaurauden taso on saavutettu. Olemme jo aikoja sitten ohittaneet tuon pisteen.

Kolmas, hieman yllättäväkin argumentti on se, ettei talouskasvu välttämättä tuo ratkaisua julkisen talouden kestävyysvajeeseen (ns. Baumolin tauti), sillä julkisten alojen palkkojen tulee nousta suunnilleen samalla vauhdilla kuin yksityisella puolellakin, mutta julkisissa palveluissa samaan tuottavuuden kasvuun ei päästä: opettaja ei voi opettaa yhtään nopeammin vaikka paperitehtaassa saadaankin samaan aikaan tuotantoa tehostettua teknologian parantumisen myötä.

Toinen kirja oli myös Osmo Soininvaaran kirjoittama, nimeltään 'SATA-komitea - Miksi asioista päättäminen on niin vaikeaa'. Helsingin Sanomien arvostelu kertoo mielestäni kirjasta oleellisen. Ainakin omaa syvään juurtunutta nyrpeyttäni eritoten SAK-vetoista ammattiyhdistysliikettä kohtaan kirja kasvatti roimasti: mielestäni olisi ollut oikeus ja kohtuus että kirja olisi julkaisunsa jälkeen aiheuttanut samanlaisen ammattiyhdistyksestä eroamispiikin kuin mitä kirkolle kävi taannoisen homoillan seurauksena. Kukahan perustaisi eroaammattiliitosta.fi -sivuston? Kirja perusteos nykyaikaisen suomalaisen (sosiaali)politiikan kiemuroista kiinnostuneille ja suosittelen sen lukemista jokaiselle jota sosiaaliturva, eläkkeet tai verotus jollain tavalla koskettaa.

Kolmas kirja jonka luin on Jarkko Tontin 'Koti, uskonto ja isänmaa'. Kaikesta en ole Tontin kanssa samaa mieltä, mutta monesta asiasta kyllä. Kirjaa lukiessa tuli monta kertaa mieleen että juuri noin minäkin olen ajatellut, olisimpa vaan osannut kirjoittaa sen yhtä hyvin. Onneksi Tontti osaa.  Lukekaa ja provosoitukaa!