Takaisin arkeen

Lomalta palaaminen arkeen on ollut hieman oudompi kokemus kuin odotin; jotenkin sitä on tottunut että lomalta palataan takaisin töihin, mutta nyt palattiinkin vain kotiin ja samaan arkeen kuin ennen reissua. Lapset ovat olleet, oikeutetusti, väsyneitä reissusta koko alkuviikon, joten riitelyä on itse kukin ehtinyt jo alkuviikon aikana harrastaa. Lomaviikko tuntuu tällä hetkellä henkiseltä vedenjakajalta hoitovapaassa, eikä ajatus töihin palaamisesta enää tunnu mitenkään kauhean epämiellyttävältä. Juna kääntyy, kuten armeijassa on tapana sujuvasti sutkauttaa.

Viime viikolla tuli poronkäristystä, grillimakkaraa ja lohta eri muodoissaan syötyä enemmän kuin tarpeeksi, joten tällä viikolla on tullut kokattua hieman normaalia eksoottisempaa kotiruokaa. Maanantai-iltana tein hampurilaisia: pihvit luomujauhelihasta ja Halmeen leipomon erinomaisia sämpylöitä alustaksi - toimii! Sämpylät ostin Tapiolasta, Pieni Ruokakauppa nimisestä puljusta. Ostin samalla myös Halmeen kauraleipää, joka menee omaan top kymppiin heittämällä, leipä kamppailee samoista sijoista aikaisemmin kokeilemani Haagan ohraleivän kanssa.

Eilen oli vuorossa erinomaisen maukas ja helppo pasta-ateria, jonka pohjana olevan reseptin pöllin tuoreimmasta Koti&Keittiö -lehdestä.

Savumuikkupasta

• 1 prk savumuikkuja, itse käytin Kala-Erkin Inarin Savumuikkuja öljy-tillikastikkeessa (koska niitä oli purkillinen kotona)
• Pastaa

Kastike:

• 2 prk ranskankermaa (ensi kerralla korvaan tämän smetanalla)
• Tilliä (tuoretta jos on, kuivattukin käy)
• 2 rkl sitruunamehua
• Suolaa, pippuria

Pastan kiehuessa valmistetaan kastike sekoittamalla kaikki kastikeainekset keskenään. Kastike kaadetaan höyryävän pastan joukkoon ja sekoitetaan. Annos viimeistellään savumuikuilla ja merisuolalla. Syödään.

Radiohiljaisuus ohi

Tarkkaavainen lukija saattaa olla huomannut, että tähän blogiin ei ole ilmestynyt uutta tekstiä yli viikkoon. Syy asiain tolaan on se, että vietimme perheen kanssa hiihtolomaviikon Lapissa, tarkemmin ottaen Levillä. Olimme saaneet vuokrattua tuttavilta kelomökin aivan Levitunturin kupeesta, alle kilometrin matkan päästä Hullusta Porosta ja eturinteestä.

Reissu oli kaikin puolin mainio. Meitä oli neljä aikuista ja neljä lasta; matkaseurueeseemme kuuluvalla tuttavapariskunnalla on samanikäiset lapset kuin itsellämme, joten ainakin vanhemmista lapsista oli toisilleen leikkiseuraa. Nuoremmat lapset eivät vielä juuri keskenään leikkineet, mutta eivät myöskään olleet toisilleen sanottavasti häiriöksi. Lapsenhoidollisista velvollisuuksista huolimatta ehdin rinteeseen viitenä päivänä seitsemästä ja murtomaahiihtokilometrejäkin kertyi useita kymmeniä. Olen aikanani ollut intohimoinen laskettelija, mutta opiskeluaikaisen rahapulan ja muiden syiden takia harrastus on ollut pitkän aikaa taka-alalla. Toinen syy harrastuksen hiipumiseen on epäilemättä se, että kun on laskenut yhden talven kausikorttilaisena Vail:ssa, eivät Himoksen rinteet Suomeen palattua oikein jaksaneet sytyttää. Harrastus jäi siis pitkäksi aikaa tauolle, mutta nyt tuntuu että kipinä on löytynyt uudestaan. Vein reissun aikana vanhemman lapsen hiihtokouluun ja ehkä jo ensi talvena pääsemme yhdessä sahaamaan Etelä-Suomen nyppylöitä seuraavaa pidempää hiihtolomareissua odotellessa. Tai miksei sitä nyt sitten samoin tein lähtisi Kalliovuorille, kai sieltäkin konsultti töitä saa...

Luin viime viikon aikana kirjan jota suosittelen kaikille. Kyseessä on Tim Jacksonin 'Prosperity without Growth' ja se pohtii nimensä mukaisesti sitä, olisiko elämä länsimaissa mahdollista ilman pakollista talouskasvua. Nykyinen talousjärjestelmä on, kuten vuoden 2008 finanssikriisi osoitti, erittäin haavoittuva, ja perustuu sille, että jatkuvan talouskasvun aikaansaamiseksi ihmisille on valmistettava enemmän ja enemmän tavaroita ostettaviksi ja kulutettavaksi vaikka niiden valmistus kuluttaa kiihtyvällä vauhdilla uusiutumattomia luonnonvaroja. Hallitukset ovat helisemässä kun samaan aikaan pitäisi painaa kaasua ja jarrua; ihmiset pitäisi saada toisaalta vähentämään luonnonvarojen kulutusta ja hiilidioksidipäästöjä ja taas toisaalta kuluttamaan lisää jotta talouskasvu ei vaarannu. Kirjaa esittää ideoita siitä, miten hyvinvointi voisi olla mahdollista saavuttaa myös ilman jatkuvaa luonnovaroja tuhlaavaa talouskasvua, mutta mikään yksityiskohtainen kansantaloudellinen opas se ei ole. Ainakin omia insinööriaivojani häiritsi se, että nekin vähät yhtälöt joille kirjan laskelmat oli perustettu, olivat lineaarisia, kun taas reaalimaailmassa juuri mikään ei ole. Lukemisen arvoinen kirja silti. Kirjoittaja Tim Jackson ei ole mikään turha ituhippi, vaan professorismies ja brittihallituksen (ainakin sen edellisen) neuvontantaja kestävää kehitystä koskevissa asioissa. Seuraavana lukujonossa on samaa aihepiiriä suomalaisesta näkökulmasta käsittelevä Osmo Soininvaaran 'Vauraus ja aika'; enköhän siitäkin muutaman rivin kirjoita, kunhan olen saanut luettua.

Hurja keikkakokemus

Eilinen torstai kului vielä osittain sairastelun merkeissä, vaimo sai viimeisenä perheestä kokea vuorokauden mittaisen nestepaaston ihanuuden. Sinänsä ihan kiva tauti, intensiivinen, mutta ohi jokaisella käytännössä 24 tuntia alkamisesta. Aamulla vaimon kunto vielä hieman jännitti, sillä hänen toipumisestaan oli kiinni oma pääsyni kuukausia odotetulle keikalle. Vaimon olon kohentuessa oma mielialani parani samaa tahtia; puolilta päivin oli jo selvää että pääsisin irtautumaan illaksi jäähalliin. Megadeth ja Slayer, here I come!

Keikkaa pohjustettiin Ravintola Töölössä, tummanpuhuvan ja pitkätukkaisen seurakunnan keskellä. Ravintola mainostaa että heiltä saa Töölön parasta ruokaa, mutta ainakin omasta mielestäni interiööri ei kutsunut juurikaan kokeilemaan. Ei tarjolla tosin ollut ruokalistaakaan, panineja olisi kenties saanut jos olisi osannut kysyä. Oluen juontiin paikka sen sijaan soveltui erinomaisesti.

Itse keikka oli vielä parempi kuin odotin. Megadeth aloitti oman settinsä tasan 20:30, kuten aikataulussa oli kerrottu, ja lopetti sen minuutilleen 21:40. Vaikutti suunnitellulta ja niin se tietysti olikin; nykyajan liveshowt ovat lähempänä sekunnilleen hiottua musikaaliesitystä kuin Woodstockia, mutta ainakin soitto vaikutti noin tuhat kertaa spontaanimmalta kuin U2:n soitto Olympiastadionilla viime kesänä; sillä keikalla mitään ei oltu jätetty sattuman varaan ja ainakin itselleni jäi tunne että katselin editoitua DVD:tä livekeikan asemasta. Joka tapauksessa Megadeth rokkasi äärimmäisen nautittavasti ja soitto kulki todella tarkasti. Välispiikkejä taisi olla jopa kolme, eli meininki oli asiallisen karua, kuten pitääkin.

Illan toinen esiintyjä Slayer oli vielä parempi. Slayer soittaa äärimmäisen kovaa, mutta korvatulppienkin kanssa kuunnellessa saundi oli erittäin hyvä. Suihkukoneen volyymillä tulevat bassorummut tärisyttivät koko vartaloa heti bändin aloittaessa, ja muutenkin Dave Lombardon rummutus muistutti enemmän isoa kovilla kierroksilla käyvää dieselkonetta (saksalaista, sillä Lombardo ei tee virheitä) kuin mitään instrumenttia. Tom Arayan puheääni on äärimmäisen miellyttävää kuunneltavaa, lähes kuten Juhani Kontiovaaralla, mutta kun mies alkaa laulaa voi vain ihmetellä miten ihminen voi laulaa niin äärimmäisellä tavalla. Vieläkin puistattaa, harvoin on mikään keikka jättänyt yhtä täpinöihin kuin tämä.

Paastoa ja hiljentymistä

Pää tuntuu tällä hetkellä yhtä tyhjältä kuin vatsa, koko alkuviikko tuntuu pyyhkiytyneen mielestä. Syy on helppo päätellä: koko perhe on kärvistellyt koko alkuviikon ärhäkän vatsataudin kourissa. Nuorimmainen oli saanut ensimmäiset oireet jo sunnuntaina, mutta on selvinnyt kokonaisuudessaan varsin vähällä tästä harjoituksesta - vaipanvaihtovälit ovat tihentyneet, mutta muuten neiti on ollut koko lailla oma terhakka itsensä. Maanantain ja tiistain välisenä yönä vanhempi lapsista oksensi ja silloin oli viimeistään selvää missä merkeissä viikko tulee sujumaan.

Tiistai kului kotosalla kämppää siivotessa (ihan viikkosiivousta...) ja pientä toipilasta hoivatessa, kunnes noin viiden aikaan illalla vetovastuu siirtyi vaimolle; jouduin itse vuoteen (ja vessan) omaksi. Oppimiskokemuksena se, että lavuaariin ei kannata oksentaa: lavuaarin tukoksen avaaminen vatsatautisena ei ole kovin mieltä ylentävää hommaa. Tänään aamulla olo oli jo parempi, mutta sängyssä kului pitkälle iltapäivään asti. Nyt olo alkaa olla jo parempi, toivottavasti pahin on takana. Nyt vaan jännätään miten huomisen Megadeth/Slayer -keikan käy jos vaimo vielä saa saman taudin. Parempiakin alkuviikkoja on koettu.

Kiireinen viikonloppu

Kylläpä yhteen viikonloppuun mahtuu monenlaista tapahtumaa... Perjantai-iltapäivänä työskentelimme lasten kanssa postmodernin taiteen parissa takapihalla: tuloksena erästä juankoskis-tamperelaista lyyrikkoa muistuttava lumiukko, joka jäänee talven viimeiseksi. Apurahoja emme tähän saaneet, joten Vesa-Matti Saarakkala voi nukkua yönsä rauhassa.

Myöhemmin illalla kävimme vielä kaveriporukalla katsomassa Q-teatterin Corto Maltese -näytelmää, kuten taisin edellisessä postauksessani jo kertoa. Hyvä näytelmä, vaikkakin alku oli varsinkin juonen perustana oleviin sarjakuva-albumeihin tutustumattomalle jonnin verran sekava; näyttämöllä tapahtui todella paljon ensimmäisen puolen tunnin aikana. Harvoin teatterista tulee pettyneenä ulos, eikä niin käynyt tälläkään kertaa: teatteriin pitäisi tulla lähdetyksi paljon nykyistä useammin.

Lauantaina kävin käyttämässä parturilahjakorttini, sillä illalla oli taas tarve näyttää säädylliseltä: illan ohjelmana oli toiset akateemiset vuosijuhlat kahden viikon sisällä. Tällä kertaa vuorossa oli Suomen Ylioppilaskuntien Liiton 90-vuotiskinkerit, joihin prinssipuolison ominaisuudessa osallistuin. Paitaa silittäessä ja pukua päälle pukiessa oli vahva tunne siitä että olen kokenut kaiken tämän aiemminkin - déjà vu vahvistui vielä illan aikana, sillä sekä juhlapaikka että illan menu olivat täsmälleen samat kuin kaksi viikkoa aikaisemmin, viinejä myöten. Eiköhän nämä vuosijuhlat nyt ole vähäksi aikaa nähty.

Tänään sunnuntaina vietettiin sitten rokulipäivää koko perheen voimin: lapset palasivat mummolasta puolilta päivin, iltapäivällä nukuttiin päiväunia ja setin kruunasi illallinen Grilli Torossa. Ei hassumpaa.

Perjantaita

Hurjia uutisia Japanista, toivottavasti maanjäristyksen ja tsunamin tuho ei ole niin suuri kuin mitä uutisten perusteella tällä hetkellä vaikuttaa. Lähipäivät näyttävät miten tilanne kehittyy - toivottavasti ainakin maassa asuvat tutut ovat kunnossa, vaikka eihän sitä nyt onnettomuutta toivo tuntemattomillekaan.

Suomessa järistys ei tuntunut, joten suuntasimme aamulla jo totuttuun tapaan kohti Karhunpesän avointa päiväkotia. Lapsilla oli hauskaa ja nyt heidän nukkuessaan päiväunia on hetki aikaa päivittää blogia.

Mitään kovin tähdellistä kerrottavaa ei tällä kertaa ole. Keskiviikkoiltana kävin katsastamassa Coenin veljesten uusimman leffan 'Kova kuin kivi', alkuperäiseltä nimeltään 'True Grit'. Kerrassaan mainio elokuva; useita viime aikojen lännenfilmejä vaivannut pastissimaisuus loisti poissaolollaan, kyseessä oli yksinkertaisesti hieno ja kaunis elokuva joka sattui olemaan myös lajityyppinsä, eli lännenelokuvan, puhdasverinen edustaja. Tänään illalla on tarkoitus mennä katsomaan Q-teatterin Corto Maltese -näytelmää ja huomenna vuorossa ovat jälleen yhdet akateemiset vuosijuhlat. Menoa ja meininkiä piisaa ja hyvä niin.

Ai niin. Kirjoitin aikaisemmin blogissani siitä miten mielestäni parturissa tulisi asiakaspalvelua kehittää. Neuvoistani otettiin siihen malliin vaarin, että postin pitäisi kantaa tänään kotiin lahjakortti parturiin. Kriittinen kuluttaja kiittää kauniista eleestä, vaikka ei tämän blogin tarkoitus olekaan mikään erityinen kulutusblogi olla. Tattis!

Thairuokaa ja eräs ratkaisu Fermin paradoksiin

Eilinen oli ihan mukava päivä. Tiistaiseen tapaan kävimme ulkona lounaalla; tämänkertaiseksi lounasruokalaksi sai kelvata Sello Rex:ssä Leppävaarassa oleva Lime Leaf -niminen thaikkupaikka. Ei ruoka nyt aivan kehnoa ollut, mutta en kyllä näe mitään syytä mennä kyseiseen ravitsemusliikeeseen uudestaankaan. Lounasbuffet oli varsin mitäänsanomaton ja kuudesta lämpimästä pääruoasta kaksi oli kuin suoraan Lidl:n pakastepussista otettuja: friteerattuja kananpaloja ja sipulirenkaita. Muutama ruoka vaikutti selvästi paikan päällä tehdyiltä (tämä siis hyvä asia), mutta mitään ekstaattista makuelämystä nekään eivät tarjonneet. Natriumglutamaatissa ei oltu säästelty, jano oli seurana pitkään. Ruoan päälle vielä hieman lattepappailua Caffi:ssa ja sitten kotiin. Iltapäivän ohjelmaan kuului vielä vanhemman lapsen vieminen luistelemaan. Espoon kaupunki lopettaa tietääkseni jääkenttien kunnossapidon maaliskuun alussa, eli kyseessä saattoi hyvinkin olla viimeinen luistelukerta tänä talvena.

Tänään tie vei heti aamulla Tapiolaan.  Tarkoitus oli käydä maksamassa maanantailta rästiin jäänyt lääkärimaksu Pikkujätissä (jossa lääkärikäynti on mahdollista ostaa velaksi jos Kela-kortti on jäänyt kotiin; näin säästyy siltä vaivalta että joutuisi itse hakemaan korvaukset Kelasta. Mahtavaa palvelua!); ostaa Children of Bodomin uusi levy ja tomaattimehua. Lääkärimaksu tuli maksettua, mutta levy ja tomaattimehu jäivät ostamatta. Dementian merkkejä? Ostin sentään Haagan leipomon ohraleipää ja saman puljun ruislimpun. Ohraleipä menee samantien suosikkilistalle, mutta ruislimppu ei ole yhtä hyvä kuin Kannistolla.

Tapiolasta kotiin kävellessä oli aikaa ajatella, kun lapsikin sattui sopivasti nukahtamaan kärryihin. Tämänkertainen ajatusrakennelma on Esko Valtaojan innoittama ja koskee Fermin paradoksia. Nobelisti Enrico Fermin nimiin laitettu paradoksi on kaikessa yksinkertaisuudessaan kysymys "Missä he ovat?". Koska maailmankaikkeus on ääretön ja todistettavasti kyvykäs tuottamaan älyllistä elämää (koska me kerran olemme täällä asiaa ihmettelemässä, kts. antrooppinen periaate), niin miksi he eivät ole täällä? Esko Valtaoja käsittelee juuri lukemassani kirjassaan 'Kosmoksen siruja' tätä asiaa herkullisesti. Valtaojan käsittelemät, alun perin englantilaisen Stephen Webbin kehittelemät pääskenaariot ovat:

1. He ovat täällä
2. He ovat olemassa mutta eivät ole vielä ottaneet yhteyttä
3. Heitä ei ole 

Näistä skenaarioista kolmas on, kenties arkijärjen vastaisesti, helpoin hylätä. Pelkästään omassa Linnunradassamme on tuhansia ja taas tuhansia planeettoja joilla voi potentiaalisesti olla elämää; jo pelkän todennäköisyyslaskennan perusteella on käytännössä mahdotonta että olisimme täällä yksin. Kolmas vaihtoehto on kenties helppo perustella teologisesti, mutta ei loogisesti.

Ensimmäinen vaihtoehto mahdollistaa villeimmät skenaariot, esimerkiksi että koko tuntemamme maailmankaikkeus on vain meitä varten luotu kulissi. Elämme täällä kosmisessa eläintarhassa täysin tietämättöminä siitä että olemme osa jonkin korkeamman älyn suorittamaa koetta; söpöjä leluja tai lemmikkejä. Tätä vaikka kuinka monista scifileffoista tuttua ajatusta, uskomatonta kyllä, testataan parhaillaan.

Toinen vaihtoehto on mielestäni todennäköisin: joko älykästä elämää on todella hyvin harvakseltaan  maailmankaikkeudessa tai sitten meihin ei ole vaivauduttu ottamaan yhteyttä. Kaikkien  yllä mainittujen skenaarioiden pohjalla on tieto siitä että oman galaksimme, Linnunradan, tähdet ovat keskimäärin 2 miljardia vuotta vanhempia kuin aurinkomme. Kaksi miljardia vuotta on pitkä aika: maapallo on noin 4,5 miljardia vuotta vanha ja elämää maapallolla on ollut noin 3,5 miljardia vuotta. Homo Sapiens lajina on noin 200 000 vuotta vanha, kirjoitustaitoisia olemme olleet noin 6000 vuotta, tietokoneita meillä ollut noin 70 vuotta ja avaruusaikaa olemme eläneet noin 60 vuotta. Mihin älykäs elämä pystyykään 2 miljardissa vuodessa - melkoinen etumatka. Onkin todennäköistä, että mikäli älykästä elämää on lähietäisyydellä eivät he välttämättä edes yritä kommunikoida kanssamme - emme mekään yritä opettaa bakteereille ja muille proteiinimöykyille kvanttimekaniikkaa. Toinen vaihtoehto on se, että vaikka he yrittäisivät kommunikoida ei meillä ole mahdollisuutta sitä ymmärtää.

Oma veikkaukseni on, että vaikka avaruus todennäköisesti kuhisee elämää, on älykäs elämä harvinaista. Samaan tuntuu Valtaojakin päätyvän. Hän tosin jättää paradoksin auki; ilmeisesti hänen ylitsepursuava optimisminsa ja luottamuksensa älyn voimaan estää häntä vetämään sitä johtopäätöstä - ja nyt tulee se oma ajatukseni - että vaikka älykästä elämää on voinut syntyä, ei etumatka ole välttämättä kahta miljardia vuotta. Ihminen on osoittanut kykynsä tuhota omaa planeettaansa mahtavalla vauhdilla, eikä aikamme välttämättä riitä siihen että pääsisimme lähitähtiin ennen kuin käytämme oman maapallomme loppuun - miten siis voisimme odottaa alieneilta järjellisempää käytöstä älyn kehityksen alkuvaiheessa? Muitakin tuhoskenaarioita on helppo keksiä: avaruus on  täynnä asteroideja jotka voivat pyyhkäistä kehittyneetkin sivilisaatiot pois tähtikartalta ennen kuin ne ehtivät levittäytymään ympäri universumia; lähes koko ihmiskunnan kirjoitettu historia on syntynyt laina-ajalla: seuraavan sadantuhannen vuoden pituisen jääkauden olisi pitänyt alkaa jo Rooman valtakunnan aikana -  kaikenlaista evoluutiota muutama miljardia vuotta taaksepäin siirtävää voi tapahtua ja on todistettavasti tapahtunutkin. Näitä pohdiskellessa Perussuomalaisten mahdollinen vaalivoitto asettuu omaan mittakaavaansa.

Olutta!

Viikonloppu meni varsin mahtavissa merkeissä. Olimme lauantaiaamusta sunnuntai-iltapäivään panemassa olutta; kaverini pienpanimoprojekti on edennyt siihen vaiheeseen, että pääsimme tekemään ensimmäistä suuremman mittakaavan koe-erää kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Viikonlopun aikana saatiin 200 litran satsi amber alea tehtyä, ja ainakin tässä vaiheessa vaikuttaa että kaikki meni juuri niin kuin pitikin: satsi lähti hallitusti käymään, neste oli kirkasta ja tuoksu mahtavan hyvä. Toivottavasti kaikki menee hyvin ja pääsemme huhtikuussa maistelemaan. Saa nähdä miten pitkälle rahkeet oluen tekemisessä riittävät, ainakaan innosta ei ole pulaa. Olisi hienoa päästä mukaan pienpanimoskeneen luomaan Suomeen uutta olutkulttuuria ennen kuin Keskustapuolue senkin pilaa.

Hoitovapaa alkaa hämmästyksekseni lähestyä jo puolenvälin rajapyykkiä. Olen ollut pois töistä jo kaksi ja puoli kuukautta ja toinen mokoma on edessä. Tässä vaiheessa alkaa olla selvää, etteivät kaikista hurjimmat kuvitelmani hoitovapaan aikana tehtävistä asioista luultavasti etene; musiikkia ei ole juuri tullut tehtyä eikä kotistudiota rakennettua, mutta kirjoja olen sentään saanut luettua lähes suunnitellusti. Sohvalla makaamista Angry Birds:iä pelaten ei ollut suunnitelmissa. Basso on edelleen treeniksellä jonne sen joulukuussa jätin väliaikaisesti - eipä ole tullut juuri soitettua. Olen ajatumassa harmaaseen välitilaan jossa hoitovapaasta on vaikea enää keksi kauhean paljon uusia ja innostavia puolia, mutta töihinkään ei vielä huvita palata. Tuntuu että päivät kuluvat rutiinilla, eikä esimerkiksi siitä että voi liikkua vapaasti kaupungilla arkisin keskellä päivää saa enää irti sykähdyttävää onnen tunnetta. Onneksi kaikenlaista kivaa on edessä ihan lähiviikkoinakin ja töihin paluuseen on vielä aikaa; kyllä tässä ehtii vielä tehdä vaikka mitä!

Nopeaa hehkutusta

Sekä eilen että tänään on ollut mahtava ilma - niinpä olen pyrkinyt kävelemään mahdollisimman paljon ulkona kameran kanssa, nuorempaa lasta kärryissä työntäen. Molempina päivinä olen päätynyt kävelylenkilläni Tapiolaan; eilen vähän vahingossa ajelehtien ja tänään ihan tarkoituksella. Eilen tulin ensimmäisen kevätpäivän innoittaman ostaneeksi siemeniä kevätkylvöjä varten: ainakin avomaankurkkua, vihreitä papuja, kesäkurpitsaa ja habanero-chilejä olisi tarkoitus pistää takapihalle kasvamaan kunhan metri lunta ensin sulaa pois ja saan viime juhannuksesta asti kesken olleen istutuslaatikkoprojektin valmiiksi.

Tänään suuntasin askeleeni tarkoituksella kohti Tapiolan vanhaa ja arvokasta ydintä, Mäntyviitaa. Osoitteeseen Mäntyviita 6 avattiin eilen Tapiolan ensimmäinen sushi-ravintola ja pakkohan sitä oli päästä testaamaan. Paikan päällä Sushi Art -niminen ravintola osoittautui mainioksi tuttavuudeksi; sushi oli tuoretta ja valmistettiin vasta tilauksesta, vihreä tee oli erinomaista, samoin palvelu. Ainoat miinukset olivat syöttötuolin puuttuminen ja se, ettei pankkikortti toistaiseksi käynyt maksuvälineenä. Molempien asioiden pitäisi korjaantua lähiaikoina, eli uusi testireissu on edessä tulevaisuudessa. Silloin lupaan olla jopa olla sytyttämättä ravintolan rekvisiittaa; tänään onnistuin tönäisemään muovisen koristekukka-asetelman lastenvaunuja ovesta ulos peruuttaessa suoraan ulkotuleen.

Suosittelen kokeilemaan ravintolaa, vaikka ennen leffakäyntiä Kino Tapiolassa. Lähipalvelut eivät pysy pystyssä ellei niitä käytä.

Kevättä ilmassa

Alkuviikko on kulunut leppoisasti. Maanantaina kävimme setäni ja kummitätini luona Tammisalossa vierailulla. Talossa on oma saunaosasto ja uima-allas, joten iltapäivän pakollisiin kuvioihin kuului myös uiminen ja saunominen. Mikäpä siinä, hauskaa puuhaahan se on, varsinkin lapsille. Nuorempi tosin nukkui päiväunia sillä aikaa kun vanhempi tytär piti uimatreenejään; uiminen kellukepötkylän kanssa sujuu jo mainiosti, toivoa sopii että ennen kesää ja mökkikauden avausta vanhempi oppii jo uimaan ihan ilman ylimääräisiä kellukkeita.

Näin viitsimisrajoitteisena pullamössösukupolven edustajana on pakko nostaa hattua setäni harrastuneisuudelle: hänen mieliharrastuksensa on ollut iät ja ajat vanhojen autojen, eritoten Mercedes Benz -merkkisten, korjaaminen ja niiden kanssa ropaaminen. En tiedä onko hän ikinä ostanut uutta autoa, mutta parhaimmillan käytettyjä mersuja on hallussa ollut kuusikin kappaletta. Nyt oli työn alla, ihan katsastusta varten, häntä jo kohta kaksikymmentä vuotta palvellut vuoden -84 mallia oleva farmari; niin vain yli seitsemänkymppinen herrasmies hitsaa auton pohjaa kuntoon, taittelee pellistä uusia peruutusvalokotelon heijastinpintoja ja vaihtaa pakoputkea. Uutta, tai uudempaa, ei halua ostaa koska eritoten tämä työn alla oleva auto on niin mahdottoman hyvä; siinä on mm. hydropneumaattinen lisäjousitus takana. Tämä saksalaisen insinöörityön taidonnäyte mahdollistaa valtavan lastimäärän ilman että ajo-ominaisuudet muuttuvat oleellisesti, ja jo pari vuotta uudemmista malleista tämä herkku poistetttiin ilmeisesti liian kalliina. Mersumies on tosimies.

Eilinen kului varsin perinteiseen tapaan; vanhempi lapsi meni päiväkotiin ja kävimme nuoremman kanssa lounaalla tapaamassa kaveriani ja hänen lastaan, tällä kertaa Tapiolassa Fusion Square -nimisessä kiinalaisessa ravintolassa. Lounas oli hyvä ja maittava, suosittelen. Invavessassa oli erinomaiset mahdollisuudet vaipanvaihtoon ja ravintolassa on hyvin tilaa lastenvaunuille, kunhan 60-luvun alussa suunnitellusta, ahtaasta tuulikaapista pääsee peremmälle. Palvelusta on sinänsä lounasbuffetin yhteydessä turha puhua, mutta lastenruoan sai pyytämällä lämpimäksi ja lastenistuimia löytyy kaksi kappaletta. Hieman vanhempia lapsia varten ravintolan nurkasta löytyy jopa pieni leikkitila. Loppupäivä kului kotioloissa, illan kävelylenkkiä lukuunottamatta.

Tänään on niin hieno keväinen ilma, että blogipäivitys saa jäädä tähän; ulos on päästävä. Jo muutamana aamuna ilmassa on ollut selvästi kevään tuoksua, tänä aamuna erityisesti. Valon määrän lisääntymisen näkee jo aamulla herätessä, eikä pakkanenkaan pure enää samaan tahtiin kuin vielä viime viikolla. Kyllä tämä tästä!