Eilinen torstai kului vielä osittain sairastelun merkeissä, vaimo sai viimeisenä perheestä kokea vuorokauden mittaisen nestepaaston ihanuuden. Sinänsä ihan kiva tauti, intensiivinen, mutta ohi jokaisella käytännössä 24 tuntia alkamisesta. Aamulla vaimon kunto vielä hieman jännitti, sillä hänen toipumisestaan oli kiinni oma pääsyni kuukausia odotetulle keikalle. Vaimon olon kohentuessa oma mielialani parani samaa tahtia; puolilta päivin oli jo selvää että pääsisin irtautumaan illaksi jäähalliin. Megadeth ja Slayer, here I come!
Keikkaa pohjustettiin Ravintola Töölössä, tummanpuhuvan ja pitkätukkaisen seurakunnan keskellä. Ravintola mainostaa että heiltä saa Töölön parasta ruokaa, mutta ainakin omasta mielestäni interiööri ei kutsunut juurikaan kokeilemaan. Ei tarjolla tosin ollut ruokalistaakaan, panineja olisi kenties saanut jos olisi osannut kysyä. Oluen juontiin paikka sen sijaan soveltui erinomaisesti.
Itse keikka oli vielä parempi kuin odotin. Megadeth aloitti oman settinsä tasan 20:30, kuten aikataulussa oli kerrottu, ja lopetti sen minuutilleen 21:40. Vaikutti suunnitellulta ja niin se tietysti olikin; nykyajan liveshowt ovat lähempänä sekunnilleen hiottua musikaaliesitystä kuin Woodstockia, mutta ainakin soitto vaikutti noin tuhat kertaa spontaanimmalta kuin U2:n soitto Olympiastadionilla viime kesänä; sillä keikalla mitään ei oltu jätetty sattuman varaan ja ainakin itselleni jäi tunne että katselin editoitua DVD:tä livekeikan asemasta. Joka tapauksessa Megadeth rokkasi äärimmäisen nautittavasti ja soitto kulki todella tarkasti. Välispiikkejä taisi olla jopa kolme, eli meininki oli asiallisen karua, kuten pitääkin.
Illan toinen esiintyjä Slayer oli vielä parempi. Slayer soittaa äärimmäisen kovaa, mutta korvatulppienkin kanssa kuunnellessa saundi oli erittäin hyvä. Suihkukoneen volyymillä tulevat bassorummut tärisyttivät koko vartaloa heti bändin aloittaessa, ja muutenkin Dave Lombardon rummutus muistutti enemmän isoa kovilla kierroksilla käyvää dieselkonetta (saksalaista, sillä Lombardo ei tee virheitä) kuin mitään instrumenttia. Tom Arayan puheääni on äärimmäisen miellyttävää kuunneltavaa, lähes kuten Juhani Kontiovaaralla, mutta kun mies alkaa laulaa voi vain ihmetellä miten ihminen voi laulaa niin äärimmäisellä tavalla. Vieläkin puistattaa, harvoin on mikään keikka jättänyt yhtä täpinöihin kuin tämä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti