Loppu.

Viime viikon loppu meni tavallisesta poikkeavalla ohjelmalla. Itse pääsin keskiviikkoiltana käväisemään terassilla kavereiden kanssa, mutta heti torstaiaamuna edellisen illan karstat poistettiin koneesta kahden tunnin maastopyörälenkillä. Lopun päivästä vietimme suurimmaksi osaksi kotosalla perheen kesken, sillä kyseessä oli merkittävä kirkollinen juhlapyhä, helatorstai - tai pitkän viikonlopun aloittava ylimääräinen vapaapäivä, ihan miten vaan.

Perjantai oli odotettu, jännitetty ja hieman pelättykin päivä; lapset vietiin mummolaan viikonlopuksi, kun taas minä ja vaimo suuntasimme lentokentälle ja sieltä viikonloppuloman viettoon Hollantiin. Kyseessä oli muistikuviemme mukaan ensimmäinen reissu jonka teimme kahdestaan ulkomaille toisen lapsen syntymän jälkeen, mutta voi olla että edellinen reissu ajoittuu aikaan ennen ensimmäisen, nyt jo neljä ja puolivuotiaan lapsen syntymää. Harvinaista herkkua joka tapauksessa.

Ensimmäisen yön vietimme Amsterdamissa, ääritrendikkäässä citizenM -hotellissa. Sinänsä ihan hieno hotelli ja varsin hyvällä paikalla, mutta jotkut asiat hotellissa olivat äärimmäisen ärsyttäviä, lähtien 'citizenM says:' -sloganista johon ei voinut olla törmäämättä joka käänteessä. Sänky vei noin puolet kahden hengen huoneesta ja lopun tilan vei kaksi lasista sylinteriä, joista toinen paljastui tarkemmissa tutkimuksissa suihkuksi ja toinen vessaksi. Suihkulieriön seinä oli läpinäkyvä, mutta vessan seinä sentään savulasinen; vessa-asiointia ei tarvinnut näin ollen jakaa visuaalisesti huonetoverin kanssa, mutta en silti suosittele huoneen jakamista työkaverin kanssa kongressimatkalla, enkä välttämättä koko konseptia häämatkaansa viettäville. Lieriöiden valaistuksen väriä sai vaihdettua kaukosäätimellä, mikä hauskana - ei ärsyttävänä yksityiskohtana - mainittakoon.

Kävimme syömässä illallista - ja samalla juhlistamassa hääpäiväämme - mahtavassa marokkolaisessa ravintolassa nimeltään Mamouche. Tätä ravintolaa suosittelen kaikille Amsterdamissa kävijöille: mahtava ruoka, hieno ilmapiiri ja muutenkin loistava ravintolakokemus. Pieni miinus palvelun ajoittaisesta hitaudesta, mutta senkin antoi anteeksi sillä henkilökunnan käytös ja palvelualttius oli muuten niin hyvää.

Lauantaina oli vuorossa ystävien häät Utrechtissa. Hollanti näppärä maa, sillä siellä kaikki on lähellä: 300 metrin kävely hotellilta juna-asemalle, 25 minuuttia junassa ja näin olimme siirtyneet kaupungista toiseen. Utrecht on hieno kaupunki, johon meille jäi onneksi muutama tunti aikaa tutustua ennen hääseremonioiden alkamista. Häät olivat mahtava kokemus: morsian oli suomalainen ja sulhanen uusiseelantilainen. Myös häävieraat olivat mielenkiintoista porukkaa: juttelin saman illan aikana suomalaisen opistoupseerin, intialaisen lääkärin ja perulaisen liiketoimintakonsultin kanssa. Hollanti on monikulttuurinen maa ja menestynyt vuosisatoja juuri siksi, että sinne on osattu ottaa ahkeraa ja lahjakasta porukkaa etnisestä taustasta riippumatta töihin ja asumaan.

Tänään matka vei takaisin kotiin. Nyt kun lapset nukkuvat, paita on silitetty ja matkalaukku purettu, on aika tehdä pieni yhteenveto tänään päättyvästä hoitovapaasta. Olen ollut hoitovapaalla tammikuun alusta alkaen, eli noin 22 viikkoa. Tuona aikana olen kokenut erittäin lumisen talven vaihtuminen vehreäksi alkukesäksi; nuorempi lapsi on muuttunut ryömivästä vauvasta käveleväksi neiti-ihmiseksi, joka puhuu jo ymmärrettäviä sanoja, joskus jopa useamman peräkkäin; vanhemmassa lapsessa muuttuminen on vähän vaikeampi havaita, mutta silti muutosta itsenäisempään ja varttuneempaan suuntaan on tapahtunut rutkasti; itse olen mitä luultavimmin muuttunut myös, mutta itsessä tapahtuneita muutoksia ole niin helppo huomata.

Ennen hoitovapaan aloittamista mielessäni oli kunnianhimoinen lista asioista joita haluaisin vapaan aikana tehdä ja saavuttaa. Alla muutamia huomioita, sattumanvaraisessa järjestyksessä:

• Suunnittelin lukevani hoitovapaan aikana paljon kirjoja. Tämä tavoite on täyttynyt, sillä olen lukenut ainakin tuplasti sen määrän kirjoja kuin mitä samanpituisessa ajassa ennen hoitovapaata. Aktiivinen lukuharrastus ruokkii mielikuvitusta ja tekee ihmisestä kaikin puolin fiksumman, joten toivon tämän harrastuksen jatkuvan myös tulevaisuudessa. Automaattisesti se ei tapahdu, vaan kirjaan on tartuttava tietoisesti aina kun siihen on vähänkin aikaa. Vähemmän nettiä, televisiota ja muuta aivopurkkaa vapaa-ajalla, enemmän kirjoja!
• Olen nähnyt lähietäisyydeltä lasteni kasvavan ja kehittyvän ja onnistunut luomaan heihin - uskoakseni - läheisemmän suhteen kuin mihin olisin kyennyt ilman hoitovapaata. Olen toivoakseni onnistunut olemaan läsnä heidän elämässään, eikä sitä voi rahalla tai millään muulla korvata. Lasten elämässä mukana oleminen tullee olemaan vaikeampaa nyt kun työt taas alkavat, mutta yritettävä on. Kännykkä kiinni kotiin tullessa, työasiat jaksavat odottaa lasten nukkumaanmenoon asti.
• Olen onnistunut tulemaan toimeen vähemmällä (materiaalisella ja rahallisella) kulutuksella ja löytänyt julkiset palvelut uudestaan. Taloudenpitoni on tarkentunut. Kaikki tämä on äärimmäisen hyödyllistä ja opettavaa. Tiedostan olevani koulutukseni, ammattini ja tulojeni suhteen etuoikeutetusssa asemassa, mikä on hyvä pitää mielessä kun muodostaa mielipiteitään siitä miten asioita tässä maassa pitäisi hoitaa.
• Olen saanut takaisin kykyni innostua asiosta. Hoitovapaan aikana olen innostunut ainakin:
• Arkisesta ruoanlaitosta (jatkuu, tosin vähemmissä määrin kuin hoitovapaan alussa)
• Vihreästä teestä (hiipumassa, teenjuonti käytännössä jäänyt viimeaikoina)
• Kirpputorikaupasta (on-hold, terassilla on valtava läjä kirpparille menossa olevia vaatteita)
• Pyöräilystä (jatkuu, kilsoja kertynyt tällä kaudella nelisen sataa tähän mennessä)
• Maastopyöräilystä (jatkuu, uusi pyörä tosin vasta 2,5 viikkoa vanha)
• Sosiaalipolitiikasta (jatkuu, seuraavaksi lukulistalla Heikki Hiilamon 'Uusi hyvinvointiyhteiskunta')
• Olutpanimon perustamisesta ja oluen tekemisestä (jatkuu, vahvasti ja täyteläisesti)
• Espressosta (jatkuu, matka Italiaan herätti vanhan rakkauden henkiin)
• Laskettelemisesta (on-hold, ensi talvi näyttää mihin suuntaan mennään)
• Viimeisimpänä, mutta ei vähäisempänä on kirjoittaminen. Olen innostunut kirjoittamisesta, eikä pienin syy siihen ole tämä blogi. Pidän kirjoittamisesta ja se tuntuu sujuvan, kielioppivirheineen kaikkineen, varsin vaivattomasti. Blogi on ollut mahtava foorumi jäsennellä omia ajatuksiaan ja kirjata niitä ylös. Näyttää siltä että ihan yksin en ole täällä huudellut, sillä lukijoita on kuitenkin ollut keskimäärin yli 800 kuukaudessa. Luova prosessi - oli se sitten kirjoittamista, säveltämistä tai mitä tahansa - kiehtoo valtavasti. Toivottavasti saan pidettyä liekkiä elossa arjen keskellä, työn ja perheen puristuksessa, sillä olisi mielenkiintoita katsoa mitä voi saada aikaan kun inspiraatio iskee.

Tämä blogi päättyy tähän, tai jää ainakin tauolle ennalta määräämättömän pitkäksi ajaksi. Saattaa olla että innostun jatkamaan ajatusteni kirjaamista ylös, mutta se tapahtunee tästä lähtien jonkin toisen otsakkeen alla. Kiitos sinulle joka jaksoit näitä mietteitä lukea ja hyvää kesää. Thunder.

Kirjasuosituksia viimeisen viikon kunniaksi

Hoitovapaa on loppu, tämän viikon olen virallisesti kesälomalla - kuluttamassa lomapäiviä joita en aikaisemmin ole ehtinyt pitää. Viikko alkoi ihan lepposissa merkeissä, vaikkakin maanantai aamun kaatosade tuntui melko tylyltä paluulta arkeen Toscanan auringon jälkeen. Kävimme tyttöjen kanssa aamupäivällä kirjastossa ja syömässä lounasta Escafessa (Pizza Alla Pepe minulle, Bolognese jälkikasvulle). Iltapäivällä päiväunien jälkeen sää onneksi oli jo paljon parempi ja pääsimme lähtemään lähimetsään luontoretkelle. Kohtuullisen yksinkertaista on järjestää lasten viihtyminen: piknik-huopa mukaan, muutama juustoleipä reppuun ja metsään. Molemmat lapset tykkäsivät valtavasti, eikä isälläkään ollut valittamista. Vanhempi rakenteli oksanpätkistä majoja ja nuorempi seikkailu muuten vaan varvikossa, itse istuskelin suuren osan ajasta aurinkoisella kalliolla ja seurailin jälkikasvun touhuja. Kun itse pääsin illalla vielä ajamaan uudella maastopyörällä lähes 17 km lenkin, voidaan maanantai kirjata historiankirjoihin mukavana päivänä matkaväsymyksestä huolimatta.

Eilinen tiistai oli myös ihan ok. Vanhempi lapsi oli päiväkodissa ja vietimme nuorimman kanssa aikaa kotioloissa. Ohjelmassa oli kämpän siivousta ja iltapäivällä yhteinen pyörälenkki Selloon lattepappailemaan. Illalla vaimo oli lasten kanssa ulkona leikkimässä sillä aikaa kun itse vedin taloyhtiön hallituksen kokouksen meillä kotona.

Ajattelin että tässä vaiheessa olisi jälleen hyvä aika suositella muutamaa kirjaa jotka olen viime aikoina lukenut. Ensimmäinen näistä on Osmo Soininvaaran pamfletti leppoisamman elämän puolesta, nimeltään 'Vauraus ja aika'. Kirjassaan Soininvaara kyseenalaistaa sen virallisen totuuden, että meidän olisi syytä tehdä koko ajan enemmän ja enemmän töitä jotta tulisimme onnellisemmiksi taloudellisen vaurastumisen kautta. Ajatukset ovat osaltaan samoja joita myös Tim Jackson esitti kirjassaan 'Prosperity without Growth', josta kirjoitin aikaisemmin. Soininvaara kysyy yksinkertaisesti sitä, että olisiko meillä varaa ja mahdollisuus mitata osa talouskasvusta ja työn tuottavuuden kasvusta lisääntyvänä vapaa-aikana materiaalisen hyvän sijasta. Vaikka idea ensi kuulemalta kuulostaa haihattelulta, on kirjassa esitetty argumentille hyvät perusteet: työn tuottavuus kasvaa jatkuvasti, joten sama määrä työtä voidaan (ja tehdään) jatkuvasti pienemmällä määrällä ihmisiä. Tasaisen kysynnän oloissa, puhumattakaan taantuvan kysynnän tilanteesta jossa Suomen raskas teollisuus tällä hetkellä on, teollisen työn tuottavuuden kasvu aiheuttaa työttömyyttä. Tämä on jo nähty maataloudessa, jossa työn tehostumisen kautta maataloudesta elantonsa saavien ihmisten määrä on tippunut 60 prosentista  4 prosentin alapuolelle toisen maailmansodan jälkeen. Sama tulee tapahtumaan nopeutetussa tahdissa valmistavassa teollisuudessa. On siis keksittävä keinoja miten jäljelle jäävää työtä voidaan jakaa siten, että kaikilla on mahdollisuus inhimillisesti katsottuna täysipainoiseen elämään johon kuuluu sekä työtä että vapaa-aikaa. Osa ratkaisua voisi olla osa-aikatyön lisääntyminen niillä aloilla joissa se on mahdollista ja siirtyminen entistä enemmän palveluihin perustuvaan yhteiskuntaan. Paradoksaalisesti nykyään työajan vähentämiseen on mahdollisuus lähinnä niillä ihmisillä joiden sitä ei välttämättä kansantalouden näkökulmasta tulisi tehdä, eli korkeasti koulutetuilla ja hyvin toimeentulevilla ihmisillä (kuten esimerkiksi lääkärit, tai miksei vaikka kaltaiseni diplomi-insinöörit).

Toinen argumentti on se, että tutkimusten mukaan aineellinen vaurastuminen ei enää sanottavasti lisää onnellisuutta sen jälkeen kun tietty vaurauden taso on saavutettu. Olemme jo aikoja sitten ohittaneet tuon pisteen.

Kolmas, hieman yllättäväkin argumentti on se, ettei talouskasvu välttämättä tuo ratkaisua julkisen talouden kestävyysvajeeseen (ns. Baumolin tauti), sillä julkisten alojen palkkojen tulee nousta suunnilleen samalla vauhdilla kuin yksityisella puolellakin, mutta julkisissa palveluissa samaan tuottavuuden kasvuun ei päästä: opettaja ei voi opettaa yhtään nopeammin vaikka paperitehtaassa saadaankin samaan aikaan tuotantoa tehostettua teknologian parantumisen myötä.

Toinen kirja oli myös Osmo Soininvaaran kirjoittama, nimeltään 'SATA-komitea - Miksi asioista päättäminen on niin vaikeaa'. Helsingin Sanomien arvostelu kertoo mielestäni kirjasta oleellisen. Ainakin omaa syvään juurtunutta nyrpeyttäni eritoten SAK-vetoista ammattiyhdistysliikettä kohtaan kirja kasvatti roimasti: mielestäni olisi ollut oikeus ja kohtuus että kirja olisi julkaisunsa jälkeen aiheuttanut samanlaisen ammattiyhdistyksestä eroamispiikin kuin mitä kirkolle kävi taannoisen homoillan seurauksena. Kukahan perustaisi eroaammattiliitosta.fi -sivuston? Kirja perusteos nykyaikaisen suomalaisen (sosiaali)politiikan kiemuroista kiinnostuneille ja suosittelen sen lukemista jokaiselle jota sosiaaliturva, eläkkeet tai verotus jollain tavalla koskettaa.

Kolmas kirja jonka luin on Jarkko Tontin 'Koti, uskonto ja isänmaa'. Kaikesta en ole Tontin kanssa samaa mieltä, mutta monesta asiasta kyllä. Kirjaa lukiessa tuli monta kertaa mieleen että juuri noin minäkin olen ajatellut, olisimpa vaan osannut kirjoittaa sen yhtä hyvin. Onneksi Tontti osaa.  Lukekaa ja provosoitukaa!

Terveisiä Toscanasta

Viikko radiohiljaisuutta takana ja hyvästä syystä: vietin toiseksi viimeistä hoitovapaaviikkoani Toscanassa, Castiglion Fiorentinon kaupungissa perheen, appivanhempien ja vaimon siskon perheen kera. Loma oli kerrassaan mainio; kaupunki oli niin pieni ja reissuja Italiaan takana niin monta, että mitään suorituspaineita nähtävyyksien katselusta tai turistikohteisiin tutustumisesta ei ollut. Aika kului pääasiasssa vuokraamamme huvilan pihapiirissä auringossa istuen ja lukien, kirsikoita poimien, uima-altaassa räpiköiden ja muuten lomaillen.

Ruokaa tuli tehtyä paljon, ravintoloissa emme juurikaan ehtineet (tai viitsineet) ruokailla, muutamaa pizzanhakureissua lukuunottamatta. Omat odotukseni raaka-aineiden suhteen olivat korkealla, mutta on pakko sanoa että tilanne paikan päällä tuotti hienoisen pettymyksen: paikallisten supermarkettien valikoimat olivat suomalaiseen tavarapaljouteen tottuneelle hyvin vaatimattomat, mutta toisaalta harvassa suomalaisessa pikkukaupungissa on Stockan lähiruokavalikoimaa vastaavaa tarjolla. Paras valikoima oli Lidl-tyyppisessä Penny Marketissa, josta sai myös saksalaista olutta erittäin halvalla. Vihannekset olivat parempia kuin Suomessa, leipomosta ostettu leipä järjestään huonompaa (makuasia, mutta muhun ei paikallinen suolaton vehnäkäntty erityisesti vedonnut) ja oliiviöljy taivaallista. Hyvät paikalliset viinit (esim.Chianti Classico) maksoivat korkeintaan viisi euroa pullo, toimivan tissuttelupunkun sai jo kahdella eurolla - eläköön EU:n maataloustuet! Oliiviöljyä ostin pienestä herkkukaupasta litran mukaan 6,5 eurolla; kauppias annosteli sen suoraan lasipulloon suuresta rosterisäiliöstä; tarkan euron miehenä tyydyin kierrätettyyn viinietikkapulloon, sillä uudesta patenttikorkillisesta lasipullosta olisi joutunut maksamaan euron verran panttia...

Hieno lomaviikko takana, viimeinen hoitovapaaviikko edessä. Sanattomaksi vetää.

Polkupyöräunelmia

Viikko tähän asti on ollut melkoista haipakkaa. Unohdin edellisessä postauksessa mainita siitä, että elvytimme kaverin kanssa pitkään tauolla olleen tradition tiistaisesta lounastapaamisesta.  Tämänkertainen paikka oli Nihtisillassa sijaitseva Pakistanilainen ravintola Peshawar. Olen käynyt paikassa syömässä kymmeniä kertoja työpaikkalounasta, mutta nyt edellisestä kerrasta oli, sattuneesta syystä, vierähtänyt viitisen kuukautta. Ravintola sijaitsi ennen Olarissa, nyt jo edesmenneen MiniManin yläkerrassa, mutta muutti Kiloon noin vuosi sitten. Tämä uusi paikka on vähintäänkin erikoinen: alunperin kyseessä lienee jonkin suurehkon elektroniikkatehtaan työpaikkaruokala, jossa on sen jälkeen toiminut toinen toistaan epämääräisempiä lounaskäristämöitä. Ravintola näyttää edelleen kulahtaneelta lounasruokalta, mutta ruoka on erinomaista. Naan-leipä kuuluu aterian hintaa ja se tuodaan uunituoreena pöytään; kasvisruoat ovat erinomaisia, eikä liharuoissakaan ole moittimista. Kalaruokana oli ennen lähes joka kerta kuhaa chili- , inkivääri- tai curry-kastikkeessa, mutta nyt näyttää  siltä että kuhaa saa vain joka toinen päivä - ei huono sekään. Paikan ovat löytäneet sekä Nihtisillan valko- että sinikaulustyöntekijät; aikanaan laskin parhaimmillaan kymmenen Kilon poliisia lounastamassa ravintolassa samaan aikaan.

Tiistai-iltana lähdin polkupyöräajelulle tarkoituksenani testata uskollisen fillarini maastokelpoisuutta. Reitti kulki Villa Elfvikin ja Säterinmetsän polkujen kautta Kiloon, ja kuinka ollakaan, löysin itseni lopulta verkkoaidan takaa ihailemasta samaista Ravintola Peshawaria, jossa olin päivällä käynyt lounastamassa. Viimeistään tämä ajelu vakuutti minut kahdesta asiasta:

1. Metsässä ajaminen on äärimmäisen kivaa
2. Nishiki RH75 ei ole paras mahdollinen työväline em. harrastukseen, vaikka onkin erinomainen yleispyörä

Keskiviikkona kävin illalla ihan vain pikkuisen ajelemassa pyörällä ja samalla katsastamassa paikallisia maastopyöräliikkeitä. Kauppa-Veljet osoittautui ala-arvoiseksi: palvelua sai vain jonottamalla kassalle ja myyjien asiantuntemus, mikäli sellaista oli, ei ainakaan keskustelussa välittynyt. Poistuin liikeestä nopeasti ja tyhjin käsin. Seuraava kohde oli Lauttasaaressa sijaitseva Pyorahuolto.com. Äärimmäisen ärsyttävästä nimestään huolimatta paikka jätti hyvän maun suuhun: palvelu oli erittäin ystävällistä, asiantuntevaa ja myyntihenkistä. Myyjä jopa uskalsi suositella halvempaa mallia kalliimpien kustannuksella, vaikka molemmat olisivat mahtuneet esittämääni budjettiin. Viimeinen etappi oli Lauttasaaren Pyörä. Käyntikokemus oli jotain kahden edellämainitun väliltä; myyjää sai etsiä, mutta kun sellaisen viimein sai käsiinsä oli palvelu ihan ystävällistä ja pätevää.

Kun palasin reissusta kotiin oli kotona jo odottamassa vaimon sisko perheensä kera, tuomisinaan kilo marmorifilettä. Juhlan aiheeksi kävi esimerkiksi vaimon uusi työpaikka. Mitäpä siinä voi mies tehdä: grilli kuumaksi ja eläin sihisemään. Erinomainen ateria kaiken kaikkiaan. Lehmä oli tosin saada kostonsa, sillä onnistuin sytyttämään kaasugrillini tuleen: jätin grillin tavan mukaisesti täydelle teholle grillauksen jälkeen, tarkoituksenani puhdistaa se heti kun suurimmat orgaaniset jäämät ovat palaneet pois. Grilli oli kuin olikin jäänyt puhdistamatta viime kesän jäljiltä ja kun avasin luukun hulmahti grillistä lähes metrinen liekki kohti taivaita: grilliin jääneet rasvajämät olivat saaneet aikaan kunnon hiilipalon, jota täysillä oleva kaasupolttimo ruokki. Tarkastustilanteessa grillin lämpömittari näytti yli 400 astetta celciusta, joten ainekset kunnon katastrofiin olivat käsillä. Tilanne saatiin kuitenkin hallintaan kun tajusin sulkea luukun, kääntää kaasun virtauksen pois päältä ja irrottaa kaasupullon. Grilli sammui nopeasti itsekseen tämän jälkeen.  Lappasin jäähtyneestä grillistä puolisen litraa hiiltä ulos ja kaikki näyttää toimivan kuten pitääkin. Laatupeli tuo Weber, sillä edellämainitun kaltainen paloharjoitus ei näyttänyt sulattaneen edes muoviosia, metalliosista nyt puhumattakaan. Erinomaisen tehokas grillinpuhdistuskeino, jota kuitenkaan en suosittele laajempaan käyttöön.

Torstaina oli sitten edessä väistämättömän myöntäminen: maastopyörä pitää saada. Soitin pyöräliikkeeseen että laittaisivat kokeilemani mallin sivuun ja illalla kävin hakemassa pyörän itselleni. Nyt polte ajohommiin on kova, vaikka eilen kävinkin hieman kokeilemassa lähimaastossa. Eilisen ohjelmassa oli pyörän ostamisen lisäksi päiväkodin kevätjuhla ja hirmuinen pyykkisouvi kotona: saimme vihdoin pyykkikorissa kuukausikaupalla maanneet liinavaatteet viikattua kaappiin, normaalin puhdaspyykkivuoren lisäksi.

Tänään perjantaina kävimme tyttöjen kanssa kaupungilla. Lounas Carrollssissa ja ilmapallo Marimekon muotinäytöksestä; enempää ei lapsen onnelliseksi tekemiseen tarvita, mutta olen varma että vähempikin riittäisi.

Kansallistunnetta ja myötähäpeää

Sunnuntai oli monin tavoin hieno ja ikimuistoinen päivä. Aamu oli leppoisa: kerrankin ei ollut kiire mihinkään, sillä päätimme jättää vauvauinnin väliin lapsien flunssan vuoksi. Päivällä tein puutarhahommia (ilman Ilkka Kanervaan liittyviä assosiaatioita) ja iltapäivän lopuksi lähdimme koko perheen voimin eväsretkelle Villa Elfvikiin. Nuorempi kulki kärryissä ja vanhempi omalla polkupyörällään, kilpaa ystäväperheen lapsen kanssa. Seuraamme liittyi edellä mainitun ystäväperheen lisäksi myös toinen tuttavapariskunta lapsineen. Kielten sekamelska oli melkoinen, sillä seurueemme jäsenten syntymäpaikat vaihtelivat Suomesta Italian ja Chilen kautta Israeliin (tai Venäjälle).

Sunnuntai-ilta oli sitten ikimuistoinen syystä joka tuskin kaipaa enempää kertausta. Pelin viimeinen erä palautti mieleen kuudentoista vuoden takaiset tapahtumat kuin ne olisivat tapahtuneet eilen ja adrenaliinirysäyksen tasaannuttua nukahdin onnellisena miehenä. Hieno peli ja ansaittu voitto. Eilinen kansanjuhla Kauppatorilla palautti mieleen myös vuoden 1995 tapahtumat, mutta vähän toisessa mielessä. Ensimmäinen ajatus ohjelmaa televisiosta seuratessani oli hölmistynyt epäusko, joka vaihtui pian syvään myötähäpeään: miten on mahdollista että täällä soi taas Den glider in ja Sakari Kuosmanen laulaa Finlandiaa ihan päin helvettiä? Eikö kuudessatoista vuodessa ole tapahtunut mitään? Miten hölmöjä me oikein olemme?

Tänään ehdin ajatella asiaa hieman syvällisemmin. Kyse on mielestäni jälleen kerran ironian olemuksesta. Sakari Kuosmanen ja Den glider in toimivat mainiosti (tai toimivat ainakin ennen eilistä) ironisina piikkeinä yleistä junttimaisuutta ja perussuomalaisuutta vastaan. Jos eilinen kansanjuhla olisi vietetty punavuorelaisessa baarissa, vallilalaisessa yksityisasunnossa tai otaniemeläisessä opiskelijasolussa, ei kukaan olisi tuntenut myötähäpeää. Ironiaan sisältyy lähtökohtaisesti oletus siitä, että vastaanottava osapuoli on riittävän fiksu tajuamaan ettei alkuperäisen kommentin esittäjä ole tosissaan.

Tästä eteenpäin skenaarioita on karkeasti ottaen kaksi:

1. Eilisen tapahtuman järjestävä osapuoli ajatteli suomalaisen lätkäyleisön olevan niin tyhmää, että nolo toisinto vuodelta 1995 riittää ohjelmaksi. Miksi nähdä vaivaa, kun humalaiseen yleisöön uppoaa huonompikin (itse asiassa luokattoman huono) show
2. En ole itse riittävän fiksu tajuamaan tapahtuman ironista ulottuvuutta, vaan omien ennakkoluulojeni uhri. Oletan siis virheellisesti, että suomalainen lätkäyleisö on niin tyhmää, ettei se tajunnut eilisen tapahtuman hienoa ironisuutta

Show selkeästi upposi yleisöön, joten joko:

a) kymmenet tuhannet muut ihmiset ovat urpoja ja minä en
b) minä olen, mutta muut eivät

Kummankohan vaihtoehdon toivoisi olevan totta?

Kevätväsymystä ja kesäflunssaa

Nyt jo kalkkiviivoilla oleva viikko on ollut yksi koko hoitovapaan raskaimmista. Nuoremmalla lapsella on ollut räkätauti viime viikon lauantaista lähtien ja torstaina sen sai myös vanhempi lapsi; viikko on tullut näin ollen vietettyä maanantaita lukuunottamatta koko lailla kotioloissa. Kun tähän yhtälöön lisää vielä valvomisen aiheuttaman väsymyksen, on kotona oleminen on loppuviikkoa kohti alkanut ahdistaa melkoisesti. Ehkä tämä tästä helpottaa kunhan flunssa hellittää otteensa perheestä ja itse malttaa mennä illalla aikaisin nukkumaan. Huomisen jälkeen ei ainakaan tarvitse enää katsoa lätkää vähään aikaan.

Keskiviikkona ei muistaakseni tapahtunut mitään ikimuistoista. Torstain kohokohtiin kuului pyöräily tennishallille ja takaisin: aluksi 10 km pyöräilyä hallille, tunti pelaamista ja vielä 10 km takaisin. Perjantaina oli aavistuksen verran vetämätön olo heti aamusta. Pääsin illalla poistumaan kotoa sen verran, että saimme pullotettua jälleen kerran 11 pulloa olutta ja maistelemaan muiden tekemiä tuotoksia lähiolutravintolassa, jossa myös lätkämatsin seuraaminen onnistui luontevasti. Illan parhaimpiin kokemuksiin kuuluivat Malmgårdin Panimon IPA ja Granlundin ilmaveivi, respectively.

Tänään vaimo lähti jo aamulla ystävänsä polttareihin, joten vietin suuren osan päivästä (jälleen) kahdestaan väsyneiden ja nuhaisten lapsien kanssa. Aamupäivän ohjelmassa oli käynti Kampissa: lounas Don Corleonessa, leipäostokset Kannistolta ja väsynyttä kitinää bussissa. Päiväunien jälkeen hieman helpotti, sillä lähdimme linturetkelle Suomenojalle ja sieltä mummolaan viettämään iltaa. Kotiin palatessa olikin jo aika lasten mennä nukkumaan ja isän päivittää blogia.

Kesän merkkejä

Taas on päässyt vierähtämään luvattoman pitkä aika siitä kun viimeksi kirjasin ajatuksiani ylös, mutta ei voi mitään; tuntuu että rauhallisen hetken löytäminen kirjoittamista varten on huomattavasti vaikeampaa kuin hoitovapaan alussa. Syynä tähän on ainakin se, että kuopus jonka kanssa kotona suurimman osan ajasta vietän, ei nuku enää kuin yhdet päiväunet päivässä: isän vapaa-ajasta on toisten päiväunien myötä poistunut ainakin 1,5 tuntia. Toinen syy lienee se, että kävelevä taapero vaatii hieman kokonaisvaltaisempaa valvontaa kuin lattialla makoileva vauva. No, oli miten oli, tässä sitä tekstiä taasen tulee.

Torstaina suoritin hallitun pehmeän laskun työelämään: kävin toimistolla vaihtamassa työkoneeni upouuteen. Koneen lisäksi käyttöjärjestelmä meni päivitykseen, mikä tarkoitti että täydellistä kopiota vanhasta XP-koneesta ei millään saanut siirrettyä uuteen Windows 7 -koneeseen. Kadonnutta sähköpostiarkistoa metsästäessä ja uuden käyttiksen toimintatapaa opetellessa kului yksi aamupäivä toimistolla rattoisasti. Onneksi itselläni on vielä lähes kuukausi aikaa ennen kuin työt alkavat; voin pikkuhiljaa opetella käyttämään konetta. Aikaisemmilla kerroilla tämänlaiseen ylellisyyteen ei ole ollut varaa, vaan pahimmillaan on täytynyt mennä suoraan asiakaspalaveriin vain kaksi tuntia vanhan koneen kanssa ja opetella uusien työkalujen käyttö lennosta kesken presiksen.

Perjantaina lähdimme appiukon ja tyttöjen kanssa mökille jo puolilta päivin. Matka sujui varsin leppoisasti, muutaman pysähdyksen taktiikalla, mutta kenties hieman vähemmän sokeripitoista välipalaa olisi ollut syytä nauttia, sillä nuorempi lapsi oksensi autoon noin 150 metriä ennen mökille saapumista. Onneksi lapsen vatsa oli täynnä mansikkahilloa ja keksiä, joten sotkun siivoaminen ei ollut mitenkään kauhea kokemus odöörinsä puolesta...

Viikonloppu kului rattoisasti mökkeillessä. Vaimo ja anoppi saapuivat lauantaina aamupäivällä ja vihdoin koti-isällä oli hetki aikaa rentoutua saunaa lämmitellen ja kirjaa lukien. Rantaviiva oli siirtynyt viime syksystä viisi metriä eteenpäin: tähän on syynä sekä kuiva kevät että jatkuvat juoksutukset. Toivottavasti paikallinen ympäristökeskus on oikeassa ja vedenpinta nousee vielä vähintään puolisen metriä, muuten voi loppukesästä olla todella vaikea päästä uimaan, kun nytkään ei laiturin päässä ole kuin 10 senttiä vettä metrin asemasta. Lauantaina illalla pääsin lempipuuhani, eli grillaamaan mökille pari vuotta sitten ostamallamme hiili-Weberillä. Vaikka kaasugrilli on kätevä kaupungissa, kyllä vasta hiiligrillaus on oikeata grillaamista.  Ruokalistalla oli, jälleen kerran, ribsejä ja näiden lisäksi pekonihuntuun kääriytynyttä parsaa sekä grillattuja vihanneksia. Ribsien resepti alkaa olla hioutunut lähelle täydellisyyttä riittävän monen kokeilun seurauksena; salaisuus on siinä, että kylkisiivuja kannattaa keittää hellalla puolisen tuntia (korkeintaan tunnin, etteivät hajoa palasiksi) ja laittaa ne marinoitumaan vasta tämän jälkeen. Tämän lisäksi grillaus tulee suorittaa epäsuorasti, eli ei suoraan hiilien päällä; Weberin hiiligrilleissä on olemassa tätä tarkoitusta varten metalliset aidat (tai brikettipidikkeet) joilla hiilet voi rajata vain osaan grillin pohja-alueesta. Kun moisen setin vielä huuhtoi alas elsassilaisella valkoviinillä ja oluella, oli olo loppuillan leppoisan lämmin ja pörröinen.

Sunnuntaina paluu kotiin ja suoraan ruokapöytään: kävimme päivällisellä tuttavien luona, jossa saimme sekä piemontelaista punaviiniä (nuorta Nebbioloa, arvaan...) että aitoa piemontelaista risottoa - tai ainakin syntyperäisen piemontelaisen kokkaamaa. Aivan loistavaa, huolimatta siitä että lapsia alkoi väsymys painaa pitkistä päiväunista huolimatta. Illalla uni maittoi koko perheelle, kunhan ylikierroksilla käyneet piltit oli saatu molemmat tainnutettua omiin sänkyihinsä.

Eilinen maanantai oli myös aktiivinen päivä. Kävimme tyttöjen kanssa kylillä ostamassa kuopukselle sukkahousuja, nauttimassa lounasta jälleen kerran Escafessa (jonka Pizza Alla Pepe on muodostumassa omaksi standardikseni jota vasten muut pizzat tuomitaan) ja lopuksi vielä mukaan tarttui litra espanjalaisia mansikoita. Marjoja syödessä alkoi yhtäkkiä olla erittäin kesäinen olo, varsinkin kun tytöt pystyivät leikkimään ilman ulkovaatteita takapihalla pitkät tovit, isän lojuessa aurinkotuolissa lukemassa. Illan ohjelmaan kuului käynti parturissa ja vierailu Konalan Sortti-asemalla jo toista kertaa viikon sisällä - tällä kertaa olin mukana auttamassa kaveria viemään remonttijätettä ja vanhoja keittiökoneita kierrätykseen.

Saa nähdä mitä tämä päivä tuo tullessaan. Ainakin sää on niin hyvä, että lopetan kirjoittamisen tähän ja lähden takapihalle nauttimaan lämmöstä ja auringosta!