Thairuokaa ja eräs ratkaisu Fermin paradoksiin

Eilinen oli ihan mukava päivä. Tiistaiseen tapaan kävimme ulkona lounaalla; tämänkertaiseksi lounasruokalaksi sai kelvata Sello Rex:ssä Leppävaarassa oleva Lime Leaf -niminen thaikkupaikka. Ei ruoka nyt aivan kehnoa ollut, mutta en kyllä näe mitään syytä mennä kyseiseen ravitsemusliikeeseen uudestaankaan. Lounasbuffet oli varsin mitäänsanomaton ja kuudesta lämpimästä pääruoasta kaksi oli kuin suoraan Lidl:n pakastepussista otettuja: friteerattuja kananpaloja ja sipulirenkaita. Muutama ruoka vaikutti selvästi paikan päällä tehdyiltä (tämä siis hyvä asia), mutta mitään ekstaattista makuelämystä nekään eivät tarjonneet. Natriumglutamaatissa ei oltu säästelty, jano oli seurana pitkään. Ruoan päälle vielä hieman lattepappailua Caffi:ssa ja sitten kotiin. Iltapäivän ohjelmaan kuului vielä vanhemman lapsen vieminen luistelemaan. Espoon kaupunki lopettaa tietääkseni jääkenttien kunnossapidon maaliskuun alussa, eli kyseessä saattoi hyvinkin olla viimeinen luistelukerta tänä talvena.

Tänään tie vei heti aamulla Tapiolaan.  Tarkoitus oli käydä maksamassa maanantailta rästiin jäänyt lääkärimaksu Pikkujätissä (jossa lääkärikäynti on mahdollista ostaa velaksi jos Kela-kortti on jäänyt kotiin; näin säästyy siltä vaivalta että joutuisi itse hakemaan korvaukset Kelasta. Mahtavaa palvelua!); ostaa Children of Bodomin uusi levy ja tomaattimehua. Lääkärimaksu tuli maksettua, mutta levy ja tomaattimehu jäivät ostamatta. Dementian merkkejä? Ostin sentään Haagan leipomon ohraleipää ja saman puljun ruislimpun. Ohraleipä menee samantien suosikkilistalle, mutta ruislimppu ei ole yhtä hyvä kuin Kannistolla.

Tapiolasta kotiin kävellessä oli aikaa ajatella, kun lapsikin sattui sopivasti nukahtamaan kärryihin. Tämänkertainen ajatusrakennelma on Esko Valtaojan innoittama ja koskee Fermin paradoksia. Nobelisti Enrico Fermin nimiin laitettu paradoksi on kaikessa yksinkertaisuudessaan kysymys "Missä he ovat?". Koska maailmankaikkeus on ääretön ja todistettavasti kyvykäs tuottamaan älyllistä elämää (koska me kerran olemme täällä asiaa ihmettelemässä, kts. antrooppinen periaate), niin miksi he eivät ole täällä? Esko Valtaoja käsittelee juuri lukemassani kirjassaan 'Kosmoksen siruja' tätä asiaa herkullisesti. Valtaojan käsittelemät, alun perin englantilaisen Stephen Webbin kehittelemät pääskenaariot ovat:

1. He ovat täällä
2. He ovat olemassa mutta eivät ole vielä ottaneet yhteyttä
3. Heitä ei ole 

Näistä skenaarioista kolmas on, kenties arkijärjen vastaisesti, helpoin hylätä. Pelkästään omassa Linnunradassamme on tuhansia ja taas tuhansia planeettoja joilla voi potentiaalisesti olla elämää; jo pelkän todennäköisyyslaskennan perusteella on käytännössä mahdotonta että olisimme täällä yksin. Kolmas vaihtoehto on kenties helppo perustella teologisesti, mutta ei loogisesti.

Ensimmäinen vaihtoehto mahdollistaa villeimmät skenaariot, esimerkiksi että koko tuntemamme maailmankaikkeus on vain meitä varten luotu kulissi. Elämme täällä kosmisessa eläintarhassa täysin tietämättöminä siitä että olemme osa jonkin korkeamman älyn suorittamaa koetta; söpöjä leluja tai lemmikkejä. Tätä vaikka kuinka monista scifileffoista tuttua ajatusta, uskomatonta kyllä, testataan parhaillaan.

Toinen vaihtoehto on mielestäni todennäköisin: joko älykästä elämää on todella hyvin harvakseltaan  maailmankaikkeudessa tai sitten meihin ei ole vaivauduttu ottamaan yhteyttä. Kaikkien  yllä mainittujen skenaarioiden pohjalla on tieto siitä että oman galaksimme, Linnunradan, tähdet ovat keskimäärin 2 miljardia vuotta vanhempia kuin aurinkomme. Kaksi miljardia vuotta on pitkä aika: maapallo on noin 4,5 miljardia vuotta vanha ja elämää maapallolla on ollut noin 3,5 miljardia vuotta. Homo Sapiens lajina on noin 200 000 vuotta vanha, kirjoitustaitoisia olemme olleet noin 6000 vuotta, tietokoneita meillä ollut noin 70 vuotta ja avaruusaikaa olemme eläneet noin 60 vuotta. Mihin älykäs elämä pystyykään 2 miljardissa vuodessa - melkoinen etumatka. Onkin todennäköistä, että mikäli älykästä elämää on lähietäisyydellä eivät he välttämättä edes yritä kommunikoida kanssamme - emme mekään yritä opettaa bakteereille ja muille proteiinimöykyille kvanttimekaniikkaa. Toinen vaihtoehto on se, että vaikka he yrittäisivät kommunikoida ei meillä ole mahdollisuutta sitä ymmärtää.

Oma veikkaukseni on, että vaikka avaruus todennäköisesti kuhisee elämää, on älykäs elämä harvinaista. Samaan tuntuu Valtaojakin päätyvän. Hän tosin jättää paradoksin auki; ilmeisesti hänen ylitsepursuava optimisminsa ja luottamuksensa älyn voimaan estää häntä vetämään sitä johtopäätöstä - ja nyt tulee se oma ajatukseni - että vaikka älykästä elämää on voinut syntyä, ei etumatka ole välttämättä kahta miljardia vuotta. Ihminen on osoittanut kykynsä tuhota omaa planeettaansa mahtavalla vauhdilla, eikä aikamme välttämättä riitä siihen että pääsisimme lähitähtiin ennen kuin käytämme oman maapallomme loppuun - miten siis voisimme odottaa alieneilta järjellisempää käytöstä älyn kehityksen alkuvaiheessa? Muitakin tuhoskenaarioita on helppo keksiä: avaruus on  täynnä asteroideja jotka voivat pyyhkäistä kehittyneetkin sivilisaatiot pois tähtikartalta ennen kuin ne ehtivät levittäytymään ympäri universumia; lähes koko ihmiskunnan kirjoitettu historia on syntynyt laina-ajalla: seuraavan sadantuhannen vuoden pituisen jääkauden olisi pitänyt alkaa jo Rooman valtakunnan aikana -  kaikenlaista evoluutiota muutama miljardia vuotta taaksepäin siirtävää voi tapahtua ja on todistettavasti tapahtunutkin. Näitä pohdiskellessa Perussuomalaisten mahdollinen vaalivoitto asettuu omaan mittakaavaansa.