Vuosikertavuosijuhla

Lauantaina historian siivet havisivat. Osallistuin ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen akateemiseen vuosijuhlaan, Kemistikillan Kondensatioon. Vuosijuhla oli järjestysnumeroltaan jo sadaskahdeskymmenes; kunnioitettava ikä opiskelijajärjestölle, tai mille järjestölle tahansa. Kemistikillan perustamisvuodesta kului vielä kaksi vuosikymmentä ennen kuin kauppatieteilijät saivat oman järjestönsä pystyyn; tätä katkeraa tosiseikkaa oli kuulemani mukaan jokunen ihminen kokoontunut samaan aikaan Finlandia-talolle muistelemaan. Pientä lisänostalgiaa sai irti siitä, että olin itse melkoisen intensiivisesti mukana 110-vuotisjuhlien järjestämisessä; kymmenen vuoden kulumista omista opiskeluajoista ei ole ihan helppo niellä.

Juhla oli erinomaisesti järjestetty, ohjelma oli laadukasta ja ruoka, suureksi yllätykseksi, oli myöskin erinomaista. Tämä ei ole aikaisempien muistikuvieni mukaan vuosijuhlissa mikään itsestäänselvyys. Iso kiitos kaikille järjestäjille! Vanhoja opiskelukavereita löytyi paljon lähes 400 kutsuvieraan joukosta ja ilta kului rattoisasti kuulumisia vaihdellen, juomalauluja laulaen ja mitä nyt sitten ikinä tehden. Pieni haikeus täyttää kuitenkin mielen: vaikka kaikki oli vuosijuhlaksi juuri niin kuin pitää ja homma toimi, tajusin viimeistään eilen että kymmenen vuoden takaisiin aikoihin ei ole palaamista. Samaa fiilistä mitä vuosijuhliin opiskeluaikoina liittyi en usko enää tavoittavani; nyt kaikki tuntui, tietysti aivan todenmukaisesti, moneen kertaan koetulta. Sekä akateemisiin traditioihin että inttislangiin pätee, että niiden ei tarvitse kauheasti muuttua vuosien saatossa. Jokaiselle uudelle sukupolvelle kokemus näistä on tuore, eikä puutumista heti tapahdu. Vasta ulkopuolelta, työelämästä tai reservistä, näkee homman vähän eri perspektiivistä; ulkopuolisen näkökulmasta vuosijuhlatraditiot vaikuttivat, no, jos eivät naiiveilta, niin ainakin selkeästi tiettyyn elämänvaiheeseen kuuluvilta. Näinhän sen tietysti pitää ollakin: aika aikaansa kutakin.

P.S. Aika lailla se neekerin sielun pimeys särähti korvaan Teekkarihymnissä, olisikohan aika jo päivittää sen sanat tälle vuosituhannelle?

Mahtava keikkakokemus ja normiperjantai

Eilinen torstai ei ollut päivistä parhaita ja syy siihen oli yksin minun. Kaveri sai houkuteltua keskiviikkoiltana Bar Looseen katsomaan hienoa keikkaa: Loosen pienellä, mutta sitäkin tunnelmallisemmalla, lavalla esiintyivät Genitaalinärpes sekä Koljosen Tiekiista yhteisen EP:n julkaisukeikalla. Kuten edellä olevasta arvata saattaa, on meininkiä varsin vaikea kuvailla jälkikäteen.  Asiaan perehtymättömille (jollainen itsekin olin vielä keskiviikkona aamupäivällä) kerrottakoon, että Koljosen Tiekiistassa soittavat paremmin Viikate -nimisestä orkesterista tutut Arvo "Ari" Viikate sekä Kaarle "Kalle" Viikate ja joku kolmas jätkä. Bändin nimi tullee erään Fakta Homma -sarjan jakson mukaan ja orkesterin esiintymisasuksi teetätetyt verkkaritakit muistuttavat varsin paljon, elleivät täysin Auliksen päällä nähtyä pukinetta. Korjatkaa jos olen väärässä. Tämä lienee sitä huumoria.

Torstaina oli pinna väsymyksen takia hieman kireällä, eikä oikein mikään, illan tennispeli mukaan lukien, tuntunut sujuvan kuten piti. Perjantai olikin sitten jo onneksi toista maata; aamulla lähdimme lasten kanssa Tapiolaan kirjastoon ja syömään lounasta Escaféssa. Hieman yllättäen on oman henkilökohtaisen pizzalistani kärkipäähän hiipinyt kyseisen paikan Alla Pepe pizza, jossa on täytteenä artisokan sydämiä, tuoretta pinaattia ja parmankinkkua. Myös lapsille pizza tuntui kelpaavan; nelivuotias soi yli puolet aikuisten lätystä - kohtuullinen uroteko, vaikka välipala ei ymmärrettävästi myöhemmin iltapäivällä maistunutkaan. Yleisesti ottaen koko päivän on ollut hyvä fiilis, tästä on hyvä jatkaa akateemisten vuosijuhlien täyttämään viikonloppuun!

Hevimeininkiä

Eilinen paluumatka mummolasta yhden lapsen kanssa sujui erinomaisesti. Pendolino kulki luotettavasti ja ajallaan. Lähes 6 euroa kalliimmalle lipulle ei kuitenkaan tunnu saavan vastinetta, sillä ainakin Helsinki - Joensuu -välillä yli 160 kilometrin tuntinopeus on hyvin hetkellistä ellei jopa niin olematonta. Intercity kulkee käytännössä yhtä nopeasti kuin Pendolino ja siellä on leikkivaunu, toisin kuin Pendolinossa.

Vanhempi tytöistä jäi mummolaan muutamaksi päiväksi hiihtolomaa viettämään, mutta nyt näyttää että flunssa vesittää nämä suunnitelmat; jos tytön olo ei radikaalisti parane, niin kotiutuminen on edessä jo huomenna. Harmin paikka. Tänään vietimme kuitenkin yksilapsisen perheen elämää: kävin tytön kanssa tervehtimässä vaimoa töissä ja suuntasimme koko paikalla olevan perheen voimin syömään lounasta Hämeentie 64:ssä sijaitsevaan kahvilaan. Paikka on varsin hämmentävä; ulkonäöltään se vastaa perisuomalaista kahvilaa, mutta tarjolla on joka päivä sushi-buffet 8,90 euron hintaan. Sushi oli tuoretta, mutta saattaa olla että tiukin sushi-hifistelijä olisi tarjonnalle nyrpistellyt nenäänsä - minä en. Varsinkin silakka-maki oli eksoottinen ja hyvänmakuinen elämys. Keittiössä kokki rullaili lisää syötävää samaan tahtiin kuin asiakkaat niitä buffetista söivät. Sushin lisäksi tarjolla oli salaattia, misokeittoa ja ruuan päälle vielä teetä tai kahvia. Kelpo lounas!

Lounaan jälkeen kävin vielä hakemassa Tiketistä ennakkoon ostetut liput kahdelle timanttiselle keikalle: Megadeth ja Slayer jäähallissa 17.3.2011 sekä varsinainen jymypaukku, eli Opeth ja Mastodon Helsingissä Sonisphere-festareilla heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna. Kyllä nyt kelpaa!

Junassa taas

Eilinen päivä kului matkustamisen merkeissä. Ohjelmassa oli matka mummolaan, eli aikataulun mukaan kaksi tuntia kaksikymmentä minuuttia junamatkailun ihanuutta. Suureksi yllätyksekseni juna-asemalle saavuttaessa oli junan lähtöraide jo tiedossa, eikä ainakaan heti ilmoitettu vuoron peruuntuneen; totuus ei ollut ihan yhtä ruusuinen, mutta niin alas ovat odotukset vajonneet, että 20 minuutin myöhästyminen tuntui pieneltä voitolta.

Ajatus joka väkisinkin herää on se, että onko edes mahdollista saada keskieurooppalaistyylistä junaliikennettä toimimaan arktisissa olosuhteissa? Onko millään resursseilla, kalustolla ja johtamisella mahdollista saada junia pysymään kunnossa ja kulkemaan ajallaan, kun olosuhteet ovat kuin Novosibirskissä eikä Hampurissa? Mikä on realistinen taso johon näissä olosuhteissa voidaan pyrkiä ja mihin meidän on tyytyminen? Ainakaan toistaiseksi VR tai mikään muukaan taho ei ole tämänkaltaista asiaa käsitellyt julkisuudessa, mutta joskus meiltä suomalaisilta tuntuu unohtuvan se, että asumme maassa jossa on maailman pohjoisin pääkaupunki ja jossa olosuhteet voivat toisinaan olla äärimmäisen ankarat.

Junamatka kului leppoisasti katsellen Yle Areenasta lastenohjelmia ja kuunnellen Spotifystä lastenmusiikkia; kaikenlaista sitä voi kännykällä näinä päivinä tehdä. Pienempi nukkui yli puolet ajasta mikä osaltaa helpotti matkan jouhevaa sujumista. Tänään olisi tarkoitus palata takaisin kaupungin sykkeeseen nuorimmaisen kanssa, saa nähdä kulkeeko Pendolino ajallaan tai ollenkaan.

Pakkasviikonloppu

Perjantai kului jo rutinoituneesti; aamulla Karhunpesään leikkimään, riehumaan ja askartelemaan (tämä oli jo vissiin kolmas kerta avoimessa päiväkodissa hoitovapaani aikana) ja iltapäiväväksi kotiin päiväunille ja odottelemaan ruokatoimitusta. Tähän mennessä ruoat on tilattu kotiin joka viikko ja palveluntarjoajaksi, ainakin silloin kun itse tilaan ruoat, näyttää vakiintuneen Gastronautin ja Alepan Kauppakassi-palvelu. Seuloa pitäisi käyttää useammin, jos ei muuta niin Kanniston leivän ja vähempien muovikassien vuoksi, mutta jostain syystä Alepan palvelu tuntuu olevan hieman helppokäyttöisempi ja tavarat kotiin toimitettuina kokemukseni mukaan paremmassa kunnossa. Ensi viikolla ehkä kuitenkin Seulo, etteivät Alepan sedät ja tädit ylpisty liikaa.

Eilinen kului pitkälti valmistautuessa hiihtolomaan. Vanhemmalle tytölle ostettiin sukset, sauvat ja monot - vuosi sitten joulupukilta saatu lasten harjoittelusetti saa siirtyä nuorimman käyttöön ensi talvena, nyt on esikoisella kunnon välineet räkäposkihiihtoon. Itse ostin kuoriasun alle sopivat välivaatteet, jonkilaisen Polartec-fleecen ja märkäpukukankaan välimuodon. Illalla pakkanen oli jo 20 asteen paremmalla puolella kun veri veti uusia vermeitä kokeilemaan: tekninen alusalu (eli suomeksi teryleenikerrasto) ensimmäiseksi päälle, seuraavaksi juuri ostettu softshell-asu ja siihen päälle vielä kuoriasu, eli goretexiä kiireestä kantapäähän. Villapipo ja otsalamppu kruunasivat kokonaisuuden - ja ei kun pimeään metsään ja pakkaseen hiihtämään! 7,5 kilometrin hiihtolenkki vakuutti asun toimivuudesta; vaikka hikoilutti, ei tullut ollenkaan kylmän nihkeää fiilistä ja lämpötila tuntui juuri sopivalta; ei paleltanut, mutta ei ollut liian kuumakaan missään vaiheessa. On se hieno keksintö tuo muovi, sitä kannattaa pukeutumisessa suosia.

Esikoinen pohti eilen tovin sitä, että mitä jos jollain lapsella olisi vaikka kaksi isää ja kolme äitiä; miten siinä tapauksessa voisi tanssia häissä? Ratkaisu löytyi nopeasti: nehän voi tanssia piirissä! Sitä toivoisi että myös aikuiset pääsisivät omissa ajatuksissaan vastaavaan pragmaattisuuteen. Ei suvaitsevaisuuskasvatusta tarvita, lapset ovat suvaitsevia luonnostaan. Suvaitsemattomuuskasvatuksesta täytyy vain päästä eroon - siihen tarvitaan meitä vanhempia.

Jallutoteja

Viimeiset pari päivää, oikeastaan koko tämä viikko tähän asti, on tullut vietettyä sisätiloissa. Syitä on kaksi: nuoremman lapsen korvatulehdus ja kireä pakkanen. Vanhempi lapsi on ollut päiväkodissa mutta sielläkään ei ulkoilla jos pakkasen ja tuulen yhteisvaikutus ylittää (tai oikeastaan alittaa) 15 astetta pakkasta. Toistaiseksi on pärjätty, mutta pikku hiljaa alkaisi tehdä mieli laajentaa elinpiiriä neljän seinän sisältä; tällä viikolla on kyllä onneksi ollut iltatekemistä riittämiin, eikä mökkihöperyys ole päässyt täysin iskemään.

Eilen olimme viettämässä vaimon syntymäpäivää Ateljé Finnessä. Ravintolaa on kehuttu paljon ja olen kerran aikaisemmin käynyt siellä syömässä; silloin kokemus oli ihan ok, mutta ei välttämättä ihan niin hyvä kuin mitä olin kehujen perusteella odottanut. Eilen kokemus oli jonkin verran parempi: ruoka oli erinomaista (itse söin alkuruoaksi maalaissalaatin ja pääruoaksi mateesta ja sinisimpukoista tehtyä kalapataa, jälkiruoaksi lakritsipaahtovanukasta), viinisuositukset kohdallaan ja palvelu pelasi. Ruokaa sai odottaa liian kauan, mikä johtui luultavasti siitä että ravintolan keittiö on hyvin pieni ja ravintolaan mahtuu melko paljon ihmisiä sen ollessa täynnä, kuten eilen. Suosittelen silti, kyllä tämä ravintola listan yläpäähän omissa kokemuksissani menee.

Paras lääke pakkasta ja viimaa vastaan on höyryävän kuuma jallutoti. Viime lauantaina kävimme testaamassa ravintola Kuu Kuu:n version ja eilen oli Ateljé Finnen vuoro. Kuu Kuu:ssa totiin kuului hunajaa ja sitruunaviipale, Ateljé Finnessä taasen ruokosokeria. Yksiselitteistä voittajaa ei voi julistaa, sillä molemmissa lähestymistavoissa on puolensa. Uskoisin, että voittava yhdistelmä olisi ruokosokeri ja sitruunaviipale - täytynee etsiä vielä näillä pakkasilla ravintola joka sen tarjoilee. Tässäkään yhteydessä löytäminen ei ole pääasia, vaan etsiminen.

Sairastelua

Tämä viikko alkoi toisintona edellisestä; tällä kertaa kipeänä oli tosin kuopus, ei esikoinen. Maanantaina Tapiolan  Pikkujättiin saamaan korvatulehdusdiagnoosi, sieltä apteekkiin ostamaan antibiootteja ja sitten kotiin pariksi päiväksi odottamaan että kuume laskee. Nyt lapsi alkaa parantua ja huomenna päästään hyvällä onnella, pakkasen salliessa, lähtemään kotoa vähän pidemmäksikin aikaa ulos. Kävi niin tai näin, ainakin isi pääsee tänä iltana keilaamaan.

Tuhat lukukertaa mennyt puhki tässä blogissa - ilmeisesti tätä lukee joku muukin kuin vaimo. Hauskaa!

Leppoisaa viikonloppuilua

Eilinen lauantai oli kaikin puolin mukava päivä. Kävimme aamulla koko perheen voimin uhmaamassa pakkasta Tapiolan talviriehassa, jossa oli lapsille monenlaista puuhaa tarjolla paloautossa istumisesta pulkkamäkeen ja poniratsastukseen. Mainostettu taidelumilinna oli kyllä varsin naturalistinen, sillä sen virkaa toimitti kulttuurikeskuksen edessä oleva jäätynyt lumikasa. Pettymys ei ollut suuri.

Iltapäivällä pääsin käymään hiihtolenkillä ja hiihdin ihan lähimaastossa lähes kymmenen kilometrin lenkin; kerta oli vasta toinen tänä talvena, ja jo nyt pännii melkoisesti että en saanut aloitetuksi harrastusta aikaisemmin - hiihtokelejähän on riittänyt jo marraskuun loppupuolelta asti.  Kenties vahingon ehtii vielä ottaa takaisin jos keväästä tulee pitkä ja kylmä. Ikäänkuin pisteeksi i:n päälle anoppi soitti ja kyseli, josko olisi mitenkään mahdollista että lapset tulisivat heille yökylään - yllättäen vastaus oli myöntävä, ja niin itselläni ja vaimolla oli yhtäkkiä vapaa ilta edessä ihan kaksistaan.  Kunnianhimoinen tavoite oli lähteä Korjaamolle katsomaan Niko Ahvosen ja Ville Leinosen uuden 2 Leijonaa -projektin levynjulkkarikeikkaa, mutta lopulta pääsimme vain Kuu Kuu:n asti. Erinomaisen aterian jälkeen ajatus kolmen tunnin valvomisesta ennen keikan alkua ei tuntunut enää kauhean houkuttelevalta.  Hieno ilta siitä huolimatta että keikka jäi väliin!

Tätä tekstiä kirjoitan kuumeinen lapsi sylissäni. Tämä päivä tuntuu oleva toisinto viime viikolta, jolloin vanhempi lapsi sairastui lauantain ja sunnuntai välisenä yönä; viime yönä oli kuopuksen vuoro. Melkoisen varmasti suuntaamme jälleen maanantaiaamuna kohti lastenlääkäriasemaa hakemaan antibioottireseptiä korvatulehdukseen. Hienoa että rutiini on löytynyt tässäkin asiassa.

Miksei aina voi olla, jne.

Aamu josta piti tulla mukava ja leppoisa, ei sujunut aivan kuten piti; bussimatka avoimeen päiväkotiin katkesi jo alkutaipaleelle, sillä juuri siinä bussissa jolla olisi parahultaisesti kerinnyt päiväkotiin ennen kuin pitää ruveta lapsia ruokkimaan, oli jo kahdet lastenvaunut kyydissä. Kuski viittilöi että kolmansia ei kyytiin oteta; toisten kyydissä olevien lastenvaunujen omistaja huusi avuliaasti että ovat jäämässä pois kyydistä parin pysäkin päässä. Kiitos tiedosta, mutta mitä jos hyppäisit vaunuinesi ulos jo tällä pysäkillä, sillä me emme varmaan bussia nopeammin kahta pysäkinväliä etene kävellen. Aikataulu siis petti pahasti, vaikka lopulta perille pääsimmekin kauemmalta pysäkiltä ja kiertoreittiä ajellen. Auton ostaminen hiipii mieleen mikäli näitä kokemuksia kertyy enemmänkin.

Kun vihdoin pääsimme avoimeen päiväkotiin perille, oli siellä hauskaa ja leppoisaa. Lasten ruokkiminen sujui mainiosti myös paikan päällä ja molemmat lapset saivat riehuttua pois ylimääräistä energiaansa siihen malliin, että vanhempi nukahti jo bussimatkalla kotiin.  Raukka piti raastaa hereille, sillä varsin pian tajusin etten suoriutuisi neljävuotiaan kantamisesta samalla kun pitää työntää kärryjä. Nyt molemmat nukkuvat ja itse istun kotosalla odottamassa Gastronautin ruokakuljetusta. Viikonloppu voinee virallisesti alkaa.

Kebabia ja puhelinnörtteilyä

Vanhemman tyttären korvatulehdus sai aikaan sen, että jo muutaman viikon jatkunut rutiini tiistaisesta ravintolalounaasta piti rikkoa - eilen oltiin koko porukka kotona viettämässä kuumeetonta päivää eikä ravitsemusliikkeeseen ollut asiaa. Tänään vahinko otettiin takaisin. Vanhempi tytär pääsi päiväkotiin ja isi sekä kuopus käymään buffet-lounaalla jo tutuksi tulleessa ravintola Kilim:ssä Tapiolassa. Ruoka oli erinomaista ja palvelu tällä kertaa ihan ok. Kilim:iä hehkutin ihan tarpeeksi jo eräässä tammikuisessa kirjoituksessani, joten ehkä siitä ei sen enempää.

Huomisen Nokian pääomasijoittajapäivän kunniaksi vielä pienet kehut ostamastani Nokian C7-00 -mallista: puhelin on nyt ollut muutaman päivän käytössä ja olen hankintaan erittäin tyytyväinen.  Nokian puhelimia viimeiset pari vuotta vaivanneet ongelmat loistavat poissaolollaan ja puhelin on erittäin helppo ja mukava käyttää. Videokuvaus hieman tökkii, täytyy vielä katsoa josko sen saisi asetuksia muuttamalla korjattua, mutta muuten puhelin on kyllä juuri sitä mitä puhelimelta haluan. Todettakoon vielä, että en saa tästä hehkutuksesta Nokialta latin latia (en edes osinkoa) ja että kahden viikon päästä fiilis voi olla ihan toinen.

Eräs toinen asia joka hieman harmitti vielä pari tuntia sitten oli se, ettei Google-kalenteria tuntunut saavan synkronoitua puhelimen kanssa jos haluaa käyttää Mail for Exchange -sovellusta esim. työpaikan sähköpostin ja Outlook-palvelimella olevan kalenterin ja kontaktien synkronointiin; puhelimessani, kuten ilmeisesti kaikissa Nokian puhelimissa ainakin tähän asti, voi olla vain yksi MfE-profiili käytössä samaan aikaan. Tähänkin löytyi ratkaisu tänään ja sen nimi on GooSync. Tuon palvelun avulla kalentereiden, ja haluttaessa muidenkin tietojen, synkronointi Google-tilin ja puhelimen välillä toimii ensi kokemuksen perusteella erinomaisesti. Idea ei ollut omani, vaan löysin sen yllätys yllätys, internetistä. Sisälläni asuu nörtti, sillä mielestäni juuri tällainen puuhastelu on mahtava tapa viettää niitä muutamia vapaatunteja joita lastenhoidolta ja nukkumiselta vuorokauteen jää. En tiedä onko vaimo samaa mieltä, pitäisi varmaan meilata ja kysyä.

Lunta

Tämän päivän pääasiallinen sisältö on ollut lumitöiden tekemisessä. Taloyhtiössämme ei ole huoltoyhtiötä huolehtimassa lumitöistä, vaan jokaisella asunnolla on kerran 8 viikossa mahdollisuus päästä reippailemaan fyysisen työn merkeissä.  Meidän vuoromme on tällä viikolla.

Aamulla herätessä lunta oli tullut lähes parikymmentä senttiä, lämpötilan huidellessa nollan molemmin puolin; lumi oli siis kohtuullisen raskasta ja jäi puihin ja kaikkiin mahdollisiin pintoihin kiinni kuin liimattuna. Nopea tilanneanalyysi johti siihen, että vaari kutsuttiin pitämään tytöille seuraa jotta isä pääsisi lumitöihin pihalle.  Tämä osoittautui mainioksi ratkaisuksi: sekä vaari että tytöt tuntuivat viihtyvän erinomaisesti toistensa seurassa ja itse selvisin jo muutenkin kohtuullisen hyviä hermoja vaativasta lumityöurakasta ilman ylimääräisiä, lasten paimentamisesta, johtuvia sarvia otsassa.

Kaiken kaikkiaan lumitöiden parissa tuli vietettyä lähes kolme tuntia ja loppuaika leikittyä sisällä tyttöjen kanssa; vanhemman eilen diagnosoitu korvatulehdus on jo helpottanut ja kuume laskenut. Nyt tosin oma olo on sellainen, että ei tunnu ollenkaan varmalta pääseekö aamulla sängystä ylös. Aamu on iltaa raihnaisempi, vai miten se meni.

Viikonloppu pikakelauksella

Eilinen oli ihan mukava päivä, joskin perjantain saunailta painoi hieman aamulla jaloissa. Vaimo kävi vanhemman lapsen kanssa ostamassa (ainakin lähes) käyttämättömiä lastenvaatteita kirpputorilta ja iltapäivällä kummipoika teki tunnin mittaisen vierailun meille, eli taas pääsi kokeilemaan miltä kolmen lapsen kanssa kotona oleminen tuntuu.  Illalla kävimme syömässä Sellon Glo-hotellin alakerrassa olevassa Carlito's nimisessä ravintolassa. Paikka on jälleen kerran vaihtanut nimeä ja ruokalistaa Palace Kämp -ravintoloiden uudistaessa vimmatusti konseptejaan. Aikaisemmin käynti on tuottanut monta kertaa pettymyksen, lähinnä surkean hitaan palvelun vuoksi. Päätimme kuitenkin antaa ravintolalle vielä yhden mahdollisuuden. Tällä kertaa palvelu oli erittäin hyvää, eikä ruoassakaan suurempaa moittimista - tilaamani XXL-hampurilainen olisi tosin kaivannut sinappia chilimajoneesin lisäksi, mutta meni kaksi 150 gramman kokolihapihviä alas ilmankin.  Ei mikään ikimuistoinen ravintolakokemus, mutta ei myöskään mitään moitittavaa.

Tänään sunnuntaina olikin sitten sairaspäivä.  Vanhemmalle lapselle nousi kuume aamulla ja jo puoleen päivään mennessä hätyyteltiin 39 asteen lukemia. Vauvauinti jäi esikoiselta näin ollen väliin, mutta nuoremman kanssa siellä käytiin. Itselläni koko päivä meni uutta puhelinta rämpätessä: ostin eilen, ensimmäistä kertaa varmaan seitsemään vuoteen, uuden puhelimen. Päädyin pitkällisen harkinnan jälkeen Nokian C7-00 -puhelimen ostamiseen, vaikka äärimmäisen huono kokemus E52-mallista jyskyttikin takaraivossa. Tällä kertaa yllätyin iloisesti, sillä puhelin tuntuu ainakin tähän mennessä kertyneen kokemuksen mukaan erittäin hyvä eikä asetusten tekemiseen tarvittu tietotekniikan diplomi-insinöörin pätevyyttä; tässä Nokia on mennyt todella ison harppauksen eteenpäin muutaman vuoden takaisista puhelimista. Hassu yksityiskohta oli, että ostaessani puhelimen Saunalahdelta Elisan kaupasta en maksanut mitään enkä allekirjoittanut mitään: myyjä antoi puhelimen mukaan ja sanoi että lasku tulee perästä. Saa nähdä miten käy.

Lastenhoitoa ja skepsismiä

Perjantaina sain tuntumaa siihen, miltä tuntuisi olla kotona kolmen lapsen kanssa. Kaverini toi oman 8 kk vanhan lapsensa hoitoon tunnin ajaksi iltapäivällä sen ajaksi kun itse kävi asioilla.  Efekti oli sama kuin toisen lapsen ilmaantuminen omaan perheeseen: tajusi heti miten helppoa aikaisemmin oli ollut. Nykyisellään yhden lapsen kanssa oleminen tuntuu lähes samalta kuin jos ei olisi lasta hoidossa ollenkaan ja kahden lapsen kanssa oleminen on normitila. Kolmen kanssa joutui koko kahden lapsen hoitoon kehittynyt toimintamalli koetukselle, mutta samalla tajusi että kyllä kolmenkin lapsen kanssa tulisi kotona joten kuten toimeen. Ei vapaaehtoisesti, mutta jos olisi ihan pakko.

Loppuviikkoon on mahtunut aimo annos skepsismiä: jo torstaina rupesi jostain syystä ärsyttämään niinkin arkinen ilmiö kuin infrapunasauna ja niiden markkinointi mitä ihmeellisimmin terveysväittein. Infrapunasaunan (tai infrapunalämmön, ikäänkuin se olisi jotain ihan erilaista lämpöä kuin tämä tavallinen) väitetään mm. tekevän saman vaikutuksen kuin kuntoilun ja auttavan mitä ihmeellisimmin tavoin kaikkeen aina astmasta syyliin, selluliittiin ja palovammoihin  (sic!). Mihinkään tutkimuksiin ei tietenkään viitata nimeltä, ainoastaan mainitaan että lukuisat tutkimukset osoittavat väitetyt terveysvaikutukset. Onhan lämpösäteily sopivissa määrin terveellistä, ja kyllä, sitä käytetään terveydenhoidossa apuna, mutta jää kyllä sellainen vaikutelma että tässä johdetaan tahallaan valistumatonta kuluttajaa harhaan. Tähän syyllistyy niinkin kunnianarvoista taho kuin Harvia Sauna. Kuluttaja-asiamies, missä olet kun sinua kaivataan?

Toinen esimerkki jossa skepsismi alkoi jo hieman jäytää kaveruussuhteita, oli suhtautumiseni Power Balance -rannekkeeseen, jonka kaverini kantoi ranteessaan saunailtaan. Hämmästyttävää kyllä, kaverini tehtyä myös valmistajan nettisivuilla olevan tasapainotestin, piti tunnustaa että tasapainoni tuntui paranevan kun rannekkeen laittoi käteen. Efekti ei toistunut kun kaksi muuta kaveria sai kokeilla tehdä saman testin allekirjoittaneelle, joten lumevaikutuksellakin oli rajansa; piti tietää miten testi tehdään. Sinänsä hassu havainto kuitenkin on, että ranneke auttaa jos sen uskoo auttavan ja tasapaino voi oikeasti, kokemukseni mukaan, parantua jos saa käteen jotakin - tähän riittää kyllä ihan mikä tahansa esine, esim. nitoja. Vaikutusta on myös sillä, että tasapainotesti tehdään aina niin, että aluksi kokeillaan ilman ranneketta ja sitten rannekkeen kanssa, eli koehenkilö tietää jo mitä odottaa kun siinä vaiheessa kun ranneke on laitettu käteen. Tästä on tehty ihan tieteellistä tutkimustakin Wisconsinin yliopistossa; tässä varsin suppeassa ja nopeasti tehdyssä testissä huomattiin että rannekkeella oli vaikutusta koehenkilöiden suoritukseen, mutta 30 senttiä maksava kumiranneke toimi aivan yhtä hyvin kaksoissokkotestissä kuin 30 dollaria maksava hologrammirannekekin. Lisää aiheesta mm. Paholaisen Asianaja -blogissa ja australialaisten skeptikkojen tutkimana täällä. Ei tässä hologrammirannekkeessa hämää muu kuin se, että sen markkinointiväittämät ovat täyttä pseudotieteellistä huuhaata, vaikka jossain tapauksessa vaikutus voisikin olla haluttu ja saahan, ja on jopa suotavaa, ihmisiltä ottaa ylimääräiset rahat pois kuljeksimasta.

Normiarkea ja kuntokartoitusta

Eilinen lienee ollut kovin mitäänsanomaton päivä, sillä juuri mitään erityistä siitä ei jäänyt mieleen. Ainoa merkityksellisempi asia oli taloyhtiön hallituksen kokous jossa käytiin läpi kuntokartoituksen tekemisestä saatuja tarjouksia; tarjousten läpikäynti ja koko homman junailu hallituksen puheenjohtajan ominaisuudessa ei ehkä vastaa kaikkien käsitystä hupaisasta ajanvietteetä, mutta yllätyksekseni tällainen työntekoa muistuttava puuhailu tuntuu lapsiperheen arjen keskeltä varsin raikkaalta vaihtelulta.

Tämän päivän tehtävälistalla on vessan ja kylpyhuoneen siivoamista, imurointia, neuvolaa, muskaria ja tennistä - eiköhän näillä tekemisillä yksi päivä saada täyteen.

Suorituskeskeinen ego vaatii tekemistä, ei siitä mihinkään pääse.

Perinneruokia ja lattepappailua

Viime päivinä on tullut jälleen askarreltua perinneruokien parissa. Sunnuntai-illan ohjelmassa oli karjalanpaistin valmistusta. Karjalanpaisti on nerokas ruoka: varsinaiseen valmistuprosessiin ennen padan laittamista uuniin on vaikea saada tuhlattua montaa kymmentä minuuttia ja pitkän haudutuksen jälkeen lopputulos on yleensä erinomainen.  Oma reseptini oli tällä kertaa seuraavanlainen:

0,6 kg naudan etuselkää
0,5 kg naudan lapaa
0,5 kg siankylkeä

1 sipuli
10 maustepippuria
2 laakerinlehteä
Vettä, suolaa

Oikeastaan ainoat trikit jotka tämän ruoan valmistuksessa tulee mieleen ovat sellaiset, että naudanlihan tulee tarpeeksi halpaa, paisti ei siis käy, ja ensimmäinen puoli tuntia kypsennyksestä tulee suorittaa 300 asteessa ilman kantta.  Riittävän kuuma alkulämpötila saa päällimmäiset lihat ruskistumaan ja nesteen lämpenemään tarpeeksi nopeasti, näin liemi säilyy kirkaana eikä lihoja tarvitse turhaan ruskistaa pannulla etukäteen. Nautitaan, yllätys yllätys, kuoriperunoiden ja porkkanaraasteen kanssa. Lopputulos näytti jotakuinkin tältä:

Seuraava perinneruokaprojektini oli niinkin monimutkainen kuin hiivaleipä. Jauhopakkauksen ohjeella pääsee pitkälle, itse suosin muutamaa desiä maitoa ja muutamaa ruokalusikallista fariinisokeria taikinassa. Yksi jippo, jonka tällä kertaa jälleen itse unohdin, on se, että leipä kannattaa paistaa ilman leivinpaperia suoraan jauhotetun pellin päällä: näin myös pohjasta tulee rapea. Tämänkertainen leipä - tai toinen niistä - näytti tältä:

Tänään tiistaina kävin myös perinteisellä ravintolalounaalla; paikka oli täydellisen tunteitaherättämätön Classic Pizza Restaurant kauppakeskus Sellossa. Pizza oli ihan jees, palvelu oli ok, kärryillä pääsi sisään ja lastenruokia varten oli mikro. Toimivaa, mutta ei missään mielessä ikimuistoista. Innostuin myös kahvittelemaan kaverin kanssa ja ostamaan puolittaisena heräteostoksena langattoman lämpömittarin ja lisäanturin siihen Claes Ohlssonilta, joista viimeksi mainittu lisännee miehekkyyspisteitä roimasti. Ettei ihan knapsuiluksi menisi.